​Tervetuloa mukaan Karhun Kannoilla kurssille. 

Alinen - Paikka, jossa edesmenneiden sielut odottavat jälleensyntymää.

Annikki - Metsäneläinten suojelija. Mielikin ja Tapion tytär. Kohtalon jumalatar, saattaa olla yhteyksiä Balttien kohtalon jumalatar Laumeen, jonka symboli oli myös värttinä. Slaavilaisessa mytologiassa vastaava on metsän hengetär Aninka. 

Emuu - Johdettu suomalais-ugrilaisesta sanasta "emä" eli äiti. Kaikilla eli kasvi ja eläinlajeilla on suomalaisessa folkloressa oma emuu, eli luojajumaluus.

Hongatar - Mäntyjen jumalatar. Joskus sekoitetaaan Mielikkiin.

Hongas - Miespuolinen mäntujen henki. Yhdistetään usein Tapioon.

Ilma - Muinainen ilman jumala.

llman Impi - Ilman henki. Ilma jumalan (ikuisesti) nuori tytär.

Ilmarinen - Taivaallinen seppä heeros.

Katajatar - Katajien hengetär/Emuu. Tapion ja Mielikin tytär.

Karhu - Pyhä karhu jumala.

Karhunpeijaiset - Karhujumalan kunniaksi järjestetty juhla. 

Keskinen - Maailma, jossa ihmiset, eläimet ja (jotkut) henget asuivat yhdessä. 

Louhi  - Tietäjien ja noitien jumalatar. Alisen hallitsija.

Loviatar - Louhen toinen nimi. Transsitilaan vajoamisen jumalatar.

Metsänväki - Metsän eläinten ja metsää asuttavien näkymättömien henkien kollektiivinen voima/henki. 

Mielikki - Metsän, onnen ja runsauden jumalatar. 

Otava - Pienen ja Ison karhun tähdistön kirkkain tähti. 

Peijaispuu - Korkea mänty, jonka latvaan karhunkallo ripustettiin. Tunnettiin myös nimillä "Karhupuu" ja "Karhupetäjä"

Pohjantähti - Suomensukuiset kansat uskoivat, että Keskinen maailma oli yhteydessä Pohjantähteen maailmanpuun kautta. 

Putkitar  -  Tarkkaa tietoa ei ole, todennäköisesti kasvien jumalatar.

Putkinen - Kasvien/kasvun jumala. 

Tapio - Metsän, puiden ja metsästyksen jumala. Suurten petoeläinten suojelija.

Tellervo - Metsänhenki. Tapion ja Mielikin tytär.

Tuometar - Tuomien hengetär/ Emuu. Tapion ja Mielikin tytär. 

Ukko - Taivaan, ilman ja ukkosen jumala.

Ylinen - Paikka, jossa kaikista korkeimmat jumaluudet asustivat.

Väki - Kaikissa asioissa asuva voima 

Otsoseni, ainoseni,
Mesikämmen kaunoiseni,
Ellös pilloja pitäkö,
Häpeihin hämmentykö,
Syökö karvoja kapehen,
Viatonta verta juoko,
Tänä suurena suvena, 
Luojan lämminnä kesänä!

Anna käyä käyräsarven,
Sorkkasäären solkotella,
Maion antajan mat´ata,
Sienen syöjän siipotella,
Ett´et koske konsakana,
Rupea rumanakana!
Muista muinainen valasi
Tuolla Tuonelan joella,
Kynsikoskella kovalla,
Luojan polvie e´essä:
Lupa sulle annettihin
Kolme kertoa kesässä,
Käyä kellon kuuluvilla,
Tiukujen tirinämaalla,
Vaan sit´ ei suvattu sulle,
Eikä annettu lupa
Ruveta rumille töille, 
Häpeähän hämmentyä.
​

Otsonen metsän omena,
Mesikämmen kääryläinen, 
Kule kierten korpiani, 
Kaarten karjan laitumia,
Sivutse aikojen teistä,
Laitehitse lampahista,
Kauvas karjan käytäviltä,
Hevon kellon kuuluvilta,
Kule kullaisna käkenä,
Hopiaisna kyyhkyläisnä,
Siirry siikana sivutse,
Veteleitte veen kalana,
Karjakulla kuulematta,
Viljakullan tietämättä,
Ele päätä päälle nosta,
Huulta harjalle hajota!

Ennen hammas hajotkohon
Lohetkohon leukaluusi,
Kun on karva katketkohon,
Puolikana pois tulisi,
Jospa karva katkeavi,
Puolikana pois tulevi,
Minä kahta kaipaelen,
Kolmea kovin kyselen.

Kun tulevi ruuan tarves,
Syöä mielesi tekevi,
Syövös sieniä metsästä,
Murra muuriaiskekoja,
Juuria punaisen putken,
Metsolan mesipaloja!
Metsolan metinen amme,
Hapata hihittelevi,
Kultaisella kunnahalla, 
Hopiaisella mäellä,
Vaahti paalitse valuvi,
Hiiva korville kohovi, 
Siin on syöä syölähänki,
Juoa miehen juolahanki,
Eikä syöen syömät puutu,
​Juoen juomat vähene. 

Hilli ukko halliparta,
Metsänkäyä käyretyinen,
Anna rauha raavahille,
Sorkkasäärille sovinto,
Käyä karjahan kaunihisti, 
Soreasti sorkutella,
Poikki soista, poikki maista,
Halki korvehen kankahista,
Kun sa kuulet karjan kellon,
Tahikka helyt hevosen,
Tahi lampahan lapakon,
Eli muun elukan äänen,

Pane kaksi kämmentäsi, 
Koion korvasi etehen,
Mene toisille mäjille,
Muille kummuille kuvahu,
Tahi korpehen kokeos,
Syänmaalle syylättele,
Poikki notkon notkuttele,
Kauas näiltä karjan mailta,
Johon ei kuulu karjan kello,
Eikä paimenten parina,

Otsoseni lintuseni,
Mesikynsi metsoseni,
Tehkäämme sulat sovinnot,
Rajarauhat rapsakkamme,
Minun itseni ijäksi, 
Sekä poijan polvueksi,
Ett´ et sorra sorkkasäärtä,
Kaa´a maion kantajata. 

En sua kiellä kiertämästä, 
Enkä käymästä epeä,
Kiellän kielen koskemasta,
Suun ruton rupeamasta,
Hampahin hajottamasta,
Kämmenin käpyämästä.

Kun on saanet karjan maille,
Sattunet saloille näille,
Kuullet torven toitoksen,
Tahi paimenen parinan,
Kiinni kyntesi kiverrä,
Sijaltasi siirtymättä,
Kulkematta kunnekkana!
Lyöte maahan mättähälle,
Nurmelle nukahtamahan,
Kuin on jänis karvoihinsa,
Kesä lammas liemihinsä; 
Paina pääsi turpehesen,
Tunge turpasi kulohon,
Hio hietahan nenäsi,
Ett´ ei karja kammahtele.

Neandertaalien luolista on löydetty karhujenpalvontaan liittyvää esineistöä. Neandertaalit palvoivat luolakarhua. Luolakarhut hävisivät jääkauden lopulla noin 10 000 vuotta sitten, joko ilmaston muutoksen tai liiallisen metsästyksen tuloksena. Luolakarhujen nimi tulee siitä, että ne asuivat lähinnä luolissa, muulloinkin kuin talviunen aikaan. Luolakarhu oli hieman nykykarhuja isompi, lähinnä jääkarhujen kokoluokkaa. Luolakarhujen jäännöksiä on löydetty neandertaalin-ihmisten asuttamista luolista Sveitsistä, Ranskasta ja Itävallasta. 

Suomessa Otavan tähtikuvio on liitetty karhuun, eivätkä suomensukuiset kansat ole ainoita, jotka ovat niin tehneet.  Kreikassa Otavan  tähtikuvio liitettiin Kalliston myyttiin. Druidien nimi Otavalle oli "Arthurin pelto", joka taas viittaa kuningas Arthuriin. Kuvio on nähty karhuna Amerikan alkuperäiskansojen sekä heprealaisten kansanperinteessä. 

Kanadan ja Yhdysvaltojen pohjoisissa osissa asuvien alkuperäiskansojen keskuudessa karhu liitettiin vahvasti uniin, lääkintään ja parantamiseen, ja se on yksi vahvimmista toteemi-eläimistä. Karhun talviuni on vahvasti yhteydessä karhun statukseen unten tuojana. ​

Suomessa ja Eestissä Karhunpäivää on juhlittu Heinäkuun 13, samalla on juhlittu kesää ja kesän kauneutta.

Karhun uskottiin alunperin olleen ihminen. Joissain kansantarinoissa, karhu itse on ihmissuvun kanta-isä. Puiden oksista tuli sen kupariset kynnet ja raudasta sen hampaat. Karhu tiesi että se ei voisi olla ihminen ikuisesti, koska se laskettu taivaasta "lahjaksi" ja se täytyi uhrata. Myytissä karhu laskettiin keskelle mäntymetsää. Karhun sankarillista uhrautumista juhlittiin karhunpeijaisissa ja sitä kautta se palasi taivaalliseen kotiinsa. 

Viinaa ja ruokaa uhrattiin karhulle Karhunpäivänä, mutta myös Helluntaina Toukokuun 23s. Suosittuja uhrilahjoja olivat kupariset kolikot (ehkä ne liitettiin karhun "vaskikynsiin". Kupari oli ns. "köyhien kultaa" ja saattoi myös symboloida "kultaista kätkyettä" jossa karhu laskettiin maahan. Senkin jälkeen, kun Kristinusko sai enemmän maansijaa Suomessa ihmiset uhrasivat vuosisatojen ajan kuparisia kolikoita kirkoissa karhujumalalle. 

Karhunpeijissa maan hedelmällisyyteen ja pahojen henkien pois pitämiseen liittyvät loitsut olivat suosittua ohjelmaa. 

Suomessa karhu ja susi ovat suurimmat peto-eläimet ja ne ovat myös olleet suosittuja voimaeläimiä. Susi on monien alkuperäiskansojen toteemieläin (ja pyhä esi-isä tai äiti) koska se liitettiin asioihin kuten vapaus, rohkeus, perhe-arvot, itsenäinen ajattelu ja vapaa luonto. Joskus susi on liitetty jopa hieman vastarintaiseen käyttäytymiseen. 

Karhua pidettiin ennen hyvinkin kunnoitettuna eläimenä, nykyään se liitetään enemmän satuihin ja teddy-karhuihin. Muutos on kuitenkin lähinnä johtunut urbanoisoitumisesta, enemmän kuin henkisistä asioista. 

Karhu on peto-eläin ja euroopan suurin peto-eläin. Suomessa suurin osa karhuista elää metsäisillä alueilla ja luonnostaan välttelee ihmisiä. Karhu menee talviunille eli horrostilaan syksyn lopulla. Naaraskarhu synnyttää 1-4 poikasta. Karhu kulkee yleensä yksin tai pentujen kanssa. Karhu on kaikkisyöjä. Sen ravinto koostuu lähinnä kasveista ja haaskalinnuista. Karhu ei luonnostaa tapa ihmisiä. Karhu voi olla arvaamaton, erityisesti pentuja suojeleva naaraskarhu. 
​

Japanissa sekä viranomaiset että tutkijat yrittivät piilottaa Japanin alkuperäiskansan Ainut. Kansan tunnustus tapahtui vasta 2006 kansainvälisen painostuksen takia. Japani tunnetaan ulkopuolisia syrjivänä maana, joten alkuperäiskansan tunnustaminen on ollut suuri ja tarpeellinen harppaus. Ainut asuttivat alunperin Hokkaidon, Kuriilin ja Sahalinin saaria. Arkeologit uskovat, että Ainujen esi-vanhemmat saapuivat todennäköisesti Siperiasta noin 20 000 vuotta sitten. Ainujen pääelinkeinoja olivat kalastus, metsästys ja keräily. Nykyään suurin osa Ainuista on sulautunut Japanin valtaväestöön. Ainujen kieli on lähestulkoon kadonnut. Kolmen eri saaren Ainut ovat kielellisesti ja kulttuurellisesti poikenneet toisistaan, mutta ovat alunperin kuuluneet samaan ryhmään. 

Ainut palvoivat karhua jumaluutena ja ihmisen sukulaisena. Karhua juhlittiin rituaaleissa vuosituhansien ajan ja karhun kallo ja luuranko haudattiin aina huolellisesti.

Rebunin saarelta on löydetty todisteita siitä, että Ainut mahdollisesti kuljettivat karhuja suuremmilta saarilta, kuten Hokkaidolta pienemmille. Ainujen muinaisesineistöstä on löydetty mm. kivestä ja merinisäkkäiden luista veistettyjä karhunpää-patsaita. Ainujen kielellä sana Ainu merkitsee ihmistä.

Ainuille karhu on olento, jolla on sekä ruumis että sielu. Karhu on kamuy, jumala. Ainujen uskomusjärjestelmä on hyvin lähellä Japanin shintolaisuutta, uskoa siihen, että kaikessa asuu henki. Ainujen uskomuksissa Kamuy kulkevat maanpäällä eri hahmoissa ja muodostavat suhteita ihmisiin. Kun ihminen kunnoittaa jumalia, jumaluudet palkitsevat tämän runsaudella. ​

Ainuille karhu on mahtava jumala ja se yhdistetään maan henkeen. Kuoleman jälkeen karhu matkaa kuolleitten maahan ja samalla antaa ihmisille lihaa ja turkiksia. Tätä kunniottaakseen Ainut juhlivat karhua seremoniassa nimeltä iyomante. 

Talvella Ainu miehet lähtivät etsimään horrostavaa karhuemoa. Kun he löysivät tämän, he veivät yhden pennuista mukanaan. Perhe kasvatti pennun omanaan ja naisten tiedetään joskus imettäneen karhunpoikasta. Karhu eli ihmisten parissa reilun puolitoista vuotta, minkä jälkeen se uhrattiin. Kahden viikon ajan miehet polttivat pujosta ja bamburuohosta tehtyjä suitsukkeita puhdistaakseen rituaalipaikan. Naiset valmistivat riisiviinaa ja ruokaa. Viestinviejä kulki naapuri kotaneissa (asumuskeskuksissa) kutsumassa kaikki mukaan juhliin. Vieraat saapuivat seremoniaan ja toivat lahjoja mukanaan. Seremonian alussa kylän vanhus rukoili tulen ja kotilieden jumala Fuchia. Kylän vanhukset johtivat miehet karhun luo. Karhu päästettiin vapaaksi leikkimään ja jaloittelemaan ja sitten karhu ammuttiin kahdella nuolella, sidottiin tolppaan, kuristettiin ja sen pää leikattiin irti. Ihmiset uskoivat, että näin karhun henki vapautui. 

Ihmiset tanssivat, lauloivat ja juhlivat. Vanha nainen kertoi Ainujen vanhoja saagoja nuoremmille. Ainujen mytologiassa maailma oli kelluva kulki suuren kalan selässä. Nainen lopetti kertomuksensa jännittävään paikkaan ja lupasi jatkaa tarinaa vuoden päästä seuraavissa karhujuhlissa. Karhun pää koristeltiin ja vietiin alttarille. Metsästäjät ampuivat nuolia taivaisiin ja tämä symboloi karhun matkaa tuonpuoleiseen. Japanin hallitus lopetti iyomanten vuonna 1955, mutta virallisesti se loppui vasta 2007 eläinsuojelujärjestöjen painostuksesta, kun kaikki eläimiin liittyvät uhrausrituaalit kiellettiin Japanissa. 

Nykyihmisille Ainujen karhuseremoniat voivat vaikuttaa kummallisilta, eksoottisilta, ehkä joillekkin barbaarisilta, mutta koska Ainujen elämästä tiedetään niin vähän, heistä on itsestään tullut osa samaa myyttistä kokonaisuutta, mitä heidän omasta karhumytologiastaan. Monille nyky-ainuille karhu on oman kansan ja identiteetin symboli. ​

Suomen kieli ja unkarin kieli ovat sukulaiskieliä, joten ei ole ihmekkään, että varhaisista suomalaisista ja unkarilaisista myyteistä löytyy paljon yhtäläisyyksiä. Suomalainen Mielikki ja unkarilainen metsästyksen jumalatar Ildiko eivät ole kaukana toisistaan.

Ildiko oli rakkauden, metsästyksen, hedelmällisyyden ja elämän kiertokulun jumalatar. Ildiko vartioi elämän ja kuoleman välistä porttia. Ihmiset rukoilivat Ildikoa auttamaan synnytyksessä, mutta myös antamaan kivuttoman kuoleman ihmiselle. Ildiko on erittäin yleinen unkarilainen nimi ja Ildiko-nimi saattaa olla Germaanista alkuperää ja viitata Hilda nimeen, mikä merkitsee taistelua, joskus Hilda nimellä on myös viitattu Kuuhun. 

Metsästyksen jumalattarena Ildiko oli tasapainon jumalatar ja samaan tapaan mitä Mielikki, hän oli metsästäjille runsauden jumala ja eläinten suojelija-jumaluus.  Ildikoa voidaan pitää shamanistisena jumaluutena ja kristinuskon levitessä hänet liitettiin yhä vahvemmin noituuteen ja paholaiseen. 

Suurin osa Ildikoon liittyvistä myyteistä ovat ajan saatossa kadonneet, mutta se tiedetään että Ildikon pyhä eläin oli karhu ja Ildiko liitettiin voimaan, viisauteen ja rohkeuteen. 

Kuningas Arthur on tunnettu pyöreän pöydän ritareista, mutta Arthurin nimestä on käyty monenlaista vääntöä, jo vuosisatojen ajan. 

Yleisin uskomus on, että Arthurin nimi, on johdettu muinais-ranskan art nimestä, eli karhu ja tämä yhdistää Arthurin kelttiläiseen Artio-jumalattareen. 

Arthille ei ole onnistuttu löytämään historiallista esi-kuvaa, ja hänen uskotaan olevan tietynlainen arkkityyppi, joka pohjautuu useaan muinaiseen kuninkaaseen, jotka taistelivat germaaniheimoja sekä roomalaisia vastaan. Sekin missäpäin Arthur vaikutti riippuu lähteestä. Eräiden  mukaan Arthur hallitsi Walesia ja Cornwallia, toisten mukaan pohjois-Englantia ja etelä-Skotlantia. 

Erään teorian mukaan Arthurin nimi tulee Lucius Artorius Castukselta, joka oli toisella vuosisadalla elänyt Britanniassa työskennellyt roomalainen virkamies. 

Joidenkin lähteitten  mukaan Arthurin nimellä on Walesiläiset juuret, arth merkitsee walesin eli kymrin kielellä karhua ja muinaiskymriksi ur merkitsee miestä. Latinan kielisissä teksteissä Arthurin nimi muuttuu muotoon Arturus. Wales-teoriaa tukee se, että Merlinin hahmo on jäljitetty oikeaan historialliseen henkilöön. 600 jaa. Pohjois-Walesissa Angleseyn saarella eläneeseen kuuluisaan druidiin nimeltää Myrddin ja hänen parantaja-vaimoonsa Nimueen. 

Muita Arthur nimen muotoja ovat olleet Arturius, Arcturus, Arturos ja Artursus. Yleensä nämä nimet ovat muunnoksia Walesin eli kymrin kielen arth sanasta sekä sen latinalaisesta vastaparista, karhua tarkoittavasta sanasta ursus. 

Artio liitettiin vahvasti äitiyteen. Hänet nähtiin karhu-emona, joka suojelee poikasiaan. Arthur on kuninkaana nähty kansaansa suojelevana hahmona. Kelttiläisten kansojen keskuudessa monesti perheen toteemieläin liittyi perheen nimen esimerksiksi skotlantilainen sukunimi McMahon merkitsee "karhun poikia". 

Artemis on yksi tunnetuimmista karhu-jumalattarista. Taiteessa Artemis kuvataan useimmiten, joko peurojen tai  metsästyskoiriensa kanssa, mutta Artemiksen kaikista pyhin eläin oli karhu. Artemis oli luonnon ja villien eläinten suojelija. Karhu oli Kreikan eläimistä suurin ja voimakkain ja näin ollen erityinen. Kun kreikkalaiset surmasivat karhuja, Artemis langetti ruton ihmisten ylle.

Artemista palvottiin ympäri Kreikkaa ja sen saaria. Muinaisessa Brauronin kaupungissa etelä-Kreikassa 5-10 vuotiaat tytöt pukeutuivat karhujen turkiksiin ja karhu-naamioihin ja esittivät villejä karhuja. Tällä rituaalilla lepyyteltiin Artemista, jotta tämä ei lähettäisi ruttoa ja muita sairauksia ihmisille.

Artemis-nimen etymologiasta on useita tulkintoja. Arktos-merkitsee karhua kreikaksi ja temis on lähellä temnis sanaa, mikä merkitsee pyhättöä. Eli Artemis nimi viittaa karhujen pyhättöön tai

 pyhään karhuun.

Odin on yksi skandinaavisen mytologian tunnetuimmista jumalista ja häntä on joskus verrattu suomalaisten Ukkoon. Odin on viisauden ja tiedon jumala. Yksi-silmäinen shamaani, joka sai selville riimujen salat. Odinin toteemieläimiä ovat korpit ja sudet, mutta on myyttejä, joissa Odin yhdistetään karhuun. Eräiden tarujen mukaan Odinin vartijoita olivat kaksi suurta karhua. Tämä voi viitata Odinin yhteyteen berserkkeihin, viikinkisotureihin, jotka pukeutuivat karhun taljoihin. Odiniin liitetyt piirteet kuten viisaus, rohkeus ja parannus ovat ominaisuuksia, joita on myös liitetty karhuihin. Berserkki sana on muinais-norjasta, ja merkitsee "karhu paitaa". 

Legendan mukaan Jumala Hwanilla oli poika nimeltä Hwanung.  Hwanungilla oli tapana kurkkia  ihmisten maailmaan. Kun hänen isänsä kysyi, miksi hän oli niin surullinen Hwanung vastas, että hän murehti ihmisten kohtaloa ja tahtoi tuoda rauhan ja ystävyyden heidän maailmaansa. Hwan liikuttui ja antoi poikansa matkatamaahan. Hän antoi tälle mukaan kolmetuhatta palvelijaa, ja kolme ilmojen hallitsijaa; tuulen jumalan, sateen jumalan ja pilvien jumalan sekä kolme perintökalua. Hwanung laskeutui Taebaek vuorelle santelipuun alle (nykyisen Pohjois-Korean alueella) ja sinne hän perusti kaupungin nimeltä Shinsi, mikä merkitsee jumalten kaupunkia. Hwanung hallitsi kaikkea kaupungin elämää. Hän oli maanviljelyn, ihmissuhteiden, oikeuden, hyvän, pahan ja sairauksien jumala.

Eräänä päivänä Hwanungia lähestyi karhu ja tiikeri ja he pyysivät, että jumala muuttaisi heidät ihmisiksi. 

Hwanung antoi heille 20 valkosipulinkynttä ja sylillisen pujoa ja kehotti heitä olemaan syömättä ja pysymään poissa auringosta sadan päivän ajan. Tiikeri ja karhu vetäytyivät luolaan, mutta äkkipikainen tiikeri lähti, ennen kuin sata päivää oli täyttynyt. Karhu jäi luolaan ja kahdenkymmenenyhden päivän päästä hän muuttui kauniiksi naiseksi ja sai nimekseen Ungnyeo (karhu-nainen). Ungnyeo oli kiitollinen Hwanungille ja pian muodomuutoksen jälkeen hän alkoi kaipaamaan lasta, mutta koska hän oli aiemmin ollut karhu kukaan mies ei tahtonut koskea häneen. Suruissaan Ungnyeo alkoi rukoilemaan pyhän koivun alla. Hwanungin kävi häntä sääliksi ja hän otti naisen vaimokseen ja pian he saivat pojan nimeltä Dangun Wanggeom (nimi merkitsee alttariprinssiä, sekä santelipuuta).

Noin 4000 vuotta sitten, Dangun, Korealaisten esi-isä perusti kuningaskunnan nimeltä Asadal, mikä merkitsee "paikkaa, jossa aamun aurinko paistaa". Kyseessä oli ensimmäinen Korealainen kuvningaskunta, nykyisen Manchurian alueella Korean niemimaalla. Legendan mukaan Dangung hallitsi 1500 vuotta ja hänen kerrotaan eläneen 1908 vuotiaaksi, jolloin hän päätti jättäää maallisen elon ja hän suuntasi vuorille viettämään hiljaista elämää, ja lopulta hän muuttui vuoren hengeksi. 

Eurooppalaiset Karhu-pyhimykset

Karhu liitetään moniin pyhimyslegendoihin, sekä Euroopassa, että Aasiassa. Sveitsin kuuluisimmalla pyhimyksellä, pyhällä Galluksella on paljon yhteyksiä karhuihin. Muita tunnettuja karhupyhimyksiä ovat Columba, Ursinus, Sergius ja Hubertus.

Pyhä Ursula

Ursula oli Roomalais-kelttiläinen pyhimys. Ensimmäiset legendat hänestä ajoittuvat 300-luvulle ja hän ilmestyy pyhimystarinoissa yhä uudelleen. Ursula todennäköisesti juontaa juurensa pakana-jumalattariin kuten Artioon, jonka saksilaisia muinaisnimiä olivat Erce ja Ursa. 

Karhunsyntymyytti on samankaltainen kaikkialla euraasian alueella, mikä viittaa muinaisten pohjoisten kansojen mahdolliseen yhteydenpitoon.

Obinugrilainen karhunsyntymyytti on kaikista levinnyin ja Suomessa sama myytti toistuu. Obinugrilaiset olivat muinainen suomensukuinen kansa, jonka jälkeläisiä tänä päivänä ovat hantit ja mansit.


Myytissä ylijumala Num Torum asuu poikansa karhun kanssa Otavan tähtikuviossa. Karhu katsoo maahan ja haluaa elää ihmisten parissa. Isä laskee poikansa maahan kulta/hopeaisessa kehdossa (mansien mytologiassa ylinen/ "taivas" on väreiltää hopeaa ja kultaa). Maassa poika elää syntistä elämää. Vihainen Num Torum käskee ihmisiä surmaamaan poikansa. Myytissä on sekä shamanistisia, että kristillisiä kerrostumia. Hantien karhun synty myytti on hieman poikkeava. Heidän karhu-jumalansa on naispuolinen ja ylijumala on nimeltään Kaves.

Suomesta tiedetään toinenkin karhunsynty myytti, joka liittyy metsänjumalatar Mielikkiin. Tarun mukaan Mielikki tahtoi luoda sellaisen olennon, joka olisi sekä rakastettu, että pelätty. Jumalatar matkasi Ison karhu tähtikuvioon ja palasi maahan tuoden sieltä maagisia aineksia, joista hän loi karhun. Näin Mielikistä tai Hongattaresta tuli karhun emuu eli luojahaltija ja karhu on metsänemännän suojeluksessa. Joidenkin myyttien mukaan, sekä Mielikki, että Tapio pystyivät muuttamaan itsensä karhuiksi.

Kolmas myytti tulee keski-ajalta ja myytissä karhun luoja ja suojelija onkin itse Neitsyt Maaria ja karhu on samaistettu Jeesuksen-hahmoon. 

Muinaissuomalaisessa maailmankuvassa oli kolme olemisen kerrosta; Ylinen, Keskinen ja Alinen.

Ylinen oli paikka, jossa kaikista suurimmat ja pyhimmät henget asuivat. Ylisessä majailivat lähes kaikki ilman henget; Ilma, Ilmarinen, Ilmanneito, Ilman impi, Ilmatar, Ukko, Tähdetär, Kuutar. Vähän kansanperinteestä riippuen, joskus Lintukodon kuvattiin olevan Ylinen. Lintukoto oli paikka, jonne muuttolintujen uskottiin lentävän syksyisin. Ihmiset uskoivat, että Lintukoto oli lämmin paikka kaukana etelässä. Ihmiset uskoivat, että Keskistä maailmaa peitti kupu ja Ylinen oli "meidän" maailmamme toisella puolella. Ehkä Linnunradalla, tähtitaivaalla, pilvissä tai revontulissa. Ylistä on myös kuvattu paikaksi, jonne Vainajan henki kulki jälleensyntymään uudelleen. 

Keskinen oli ihmisten maailma ja ihmisten lisäksi sitä asuttivat moninaiset maagiset olennot ja jumaluudet kuten Tapio, Mielikki, Vellamo, Ahti, eläinten emuut, luonnon henget ja välillä Alisesta vierailevat vainajat. 
​
Alinen eli alamaailma tunnettiin myös nimillä Pohjola ja Tuonela oli paikka minne kuolleiden henget matkasivat, odottamaan jälleen syntymää. Alisessa asuivat myös sellaiset henget, jotka eivät sopeutuneet Keskiseen. Alisessa kulki Tuonelan joki, jonka vesi virtasi suoraan ylös ja alas pitkin maailman puun runkoa, samaan tapaan mitä vesi virtaa puiden sisällä. 

Pohjantähti

Ihmiset uskoivat, että Keskistä peitti taivaankansi, eli jättimäinen kupoli ja sitä piti pystyssä maailmanpuu, jonka latva oli kiinnitettynä Pohjantähteen. Taivaalla pohjantähti näyttää siltä, että se ei liiku laisinkaan ja muut taivaankappaleet pyörivät sen ympärillä. Taivaallista kupolia pidettiin eräänlaisena pyöränä, joka kulki Pohjantähden ympärillä. Pohjantähti tunnettiin myös nimillä Naulatähti ja Taivaantappi. Pohjantähden latinan kielinen nimi on Stella Polaris. 

Karhua pidettiin maagisena olentona osittain sen pitkän talviunen takia. Ihmiset eivät ymmärtäneet, miten karhu pysyi elossa pitkän talven yli, joten he päättelivät, että karhu oli metsänhaltijoiden erityisessä Suosiossa ja metsän emäntä eli Mielikki toi karhulle mettä aina aamuisin. Metsämies tiesi, että metsän jumalat; Tapio, Mielikki ja metsänväki suojelivat karhua, niin he yrittivät pysyä hyvissä väleissä karhun kanssa ja tämän takia Mielikkiä puhuteltiin hellyttely nimillä.

Karhun talviuni oli kuin kuolema, koko luonto kuoli talvella. Kun karhu keväällä nousi, se oli ihmisille suuri ihme. Karhu oli pohjoisten kansojen keskuudessa kuoleman voittaja.

Karhua ei saanut suoraan surmata talvipesään, vaan se piti laulamalla nostattaa sieltä ulos. Jos karhu olisi suoraan surmattu pesään, se olisi nostattanut metsän vihat ja tämä oli aito pelko tuon ajan ihmiselle. Se olisi voinut merkitä sitä, että surmattu karhu lähettäisi muut karhut ihmisen tai karjan kimppuun tai että, ihmiset eivät enää metsällä saisi saalista.  

Karhunmetsästys oli tietynlainen miehisyysriitti ja siihen kuului paljon tapoja ja säädöksiä. Miesten täytyi pukeutua puhtaisiin valkoisiin vaatteisiin karhunpyynnille lähdettäessä ja heidän tuli elää pari viikkoa selibaatissa ennen metsästysriittiä. Karhun lihaa kyllä tuolloin syötiin, mutta karhumetsälle lähdettiin lähinnä karjan suojelu tarkoituksessa. Karhua pelättiin myös jumalaisena hahmona, minkä takia karhun metsästykseen sisältyi myös karhun kunnioitus. Kun karhu surmattiin metsästäjät kättelivät ja kiittivät tätä. 

Lehmät olivat tärkeitä, koska niiltä saatiin maitoa sekä voita ja ravinnonsaanti ei ollut erityisen monipuolista tuolloin. Maatalouskulttuuriin siirtyessä lehmät toimivat myös veto-eläiminä ja lehmä oli naisten pyhä eläin.

Muinaissuomalaisessa pyyntikulttuurissa juhlittiin karhunpeijaisia. Karhunpeijaiset olivat monisäkeinen kulttinäytelmä. Karhu surmattiin ja tuotiin tupaan hautajaisiinsa, jotka olivat samalla karhun häät. Pyydetyn karhun morsianta esitti, joku kylän nuorista neidoista. Vähän ajasta riippuen sulhasena toimi, joko surmattu karhu tai karhuntaljaan pukeutunut nuori mies.

Karhu oli juhlien kunniavieras, joka lopulta lähetettiin taivaalliseen syntymäkotiinsa. Karhunpeijaisten keskusruno oli karhun synty, eläimen taivaallisen alkuperän kertominen myyttirunon muodossa. Tätä alunperin peijaisissa esitettyä runoa lauletttiin sittemmin pyyntiin lähdettäessä ja viimeksi karjaa laitumelle laskettaessa.  Näin siitä tuli metsäonnea yleisesti hyvittävä seremonia.  Karhurunojen katsottiin yleisesti lisäävän riistaonnea.

​Sen taustana lienee ikivanha, pohjoisten kansojen kertoma, laulama, näyttelemä ja kallioihin piirtämä myytti aikojen alkuun kuuluneesta parisuhteesta ensimmäisen ihmisen ja karhun välillä. Karhun peijaisissa tapahtumasarja näyteltiin uudelleen, jotta paitsi metsän karja lisääntyisi, myös ihminen menestyisi (Pentikäinen).  Karhu onkin ollut monen pohjoisen metsäympäristössä asuvan pyyntikansan, heimon tai suvun palvoma toteemieläin. 

Karhunrasvalla uskottiin olevan maagisia voimia ja karhunpeijaiset olivat ruokajuhla, jonne koko suku/klaani/heimo kutsuttiin. Suomessa ei kuitenkaan ollut minkäänlaista yhtenäisyyskulttuuria ja karhunpeijaisperinteessäkin on poikkeamia. Vienässä ja Aunuksessa Karjalassa ei syöty karhunlihaa, se olisi ollut riena eli synti. Tällä viitattiin karhun jumalalliseen alkuperään ja liittoon ihmisen kanssa. Tämä liittyy erittäin todennäköisesti itäisen Suomen ortodoksisuuteen. 

Päähuomio peijaisissa ei kohdistunut karhun tappoon, vaan kysymyksessä olivat häät. Pyyntionnen jatkuvuuden takaava rituaali, jossa näytellään myyttinen alkusuhde kantaäidin ja heimon toteemina palvotun karhun välillä. Samaanin johdolla karhu siirretään ihmisen piiristä kosmiseen lähtökohtaansa. Otavasta karhun "kätkyessä" se palaa päättymättömässä kierrossaan takaisin antaen suvulle pyyntionnen, josta koko elämä metsän piirissä on riippuvainen. 

Karhulle oli kaksi suurta juhlaa; karhun syntymä ja karhun kuolema. Karhunkuolinpäivä vaihteli, koska metsästysajat vaihtelivat. Karhun metsästys yleensä sijoittu lopputalveen. Kalevalassa Louhi Pohjolan noita, lähettää nostokarhun tuhoamaan Kalevalan ihmiset. Väinämöinen joukkoineen tappavat karhun ja juhlivat Peijaisia. 

Peijaisiin kuului laulu, tanssi ja ilonpito. Ne olivat ruoka- ja juomajuhlat. Karhun elämästä kerrottiin runoja ja lauluja ja siitä miten hänen viimeinen päivänsä maanpäällä sujui. Rituaalit olivat monimutkaisia ja kaikella oli tarkoituksensa, jotta karhun henki pysyisi tyytyväisena. Shamaanilla eli tietäjällä oli suuri rooli juhlien onnistumisessa. 

Karhun morsiammeksi valittiin kaunis nuori tyttö, joka symbolisesti avioitui karhun kanssa. "Sulhanen" oli karhun irti leikattu pää, joka oli sijoittu pöydän päähän juhlapaikalle. 

Perinteisiä peijaisruokia oli karhunlihan kanssa tarjottu hernekeitto. Karhun lihan syöminen symboloi, karhun pääsyä "irti maallisista kahleista". Idea perustuu myös siihen, että lihan kautta eläimen voima siirtyy ihmiseen. Samanlaista symboliikkaa löytyy lähes kaikkien alkuperäiskansojen keskuudesta. Juhlissa kerrattiin myös karhun metsästystä ja metsästäjä leikkasi karhun kulmahampaan irti, ja teki siitä itselleen voimakkaan taika-kalun. 

Seremonian viimeisessä osassa karhun kallo ripustettiin suuren petäjän latvaan (peijaismänty) ihmisten laulaessa ympärillä. Kallo vietiin puun lue suuressa kulkueessa, johon kaikki kylän asukkaat osallistuivat. Ihmiset saattoivat myös matkia karhun ääniä ja eleitä. 

Karhuhonka oli perinteisesti suuri mänty eli petäjä. Karhun kallo nostettin puun latvaan. Uskottiin, että näin karhu palasi taivaalliseen kotiinsa ja valmis oli syntymään uudelleen. Kallo käännettiin itään päin, koska aurinko nousee idästä. Karhunkallohonka toimi itsestään, eräänlaisena maailmanpuuna eri maailmojen välissä, koska karhu oli liminaali olento. Se oli osittain jumala ja osittain ihminen. Siperian kansoilla oli sama perinne, pohjois-itä, pohjois-länsi asettelu, ja samanlaista perinnettä löytyy pohjois-amerian alkuasukkailta. Karhunhongan juurelle jätettiin myös kaloja. Uskottiin, että karhu tarvitsi ravintoa tuonpuoleisessa. Runoissa myös viitataan siihen, että ihmiset pyysivät karhua muistamaan, miten hyvin häntä kohdeltiin karhujuhlissa (Lönnrot). Metsästäjät pelkäsivät metsännenää, eli karhu olisi voinut aiheuttaa ihmiselle sairauksia tai viedä pois riistaonnen, jos karhua ei jumalallisena hahmona kunnoitettu.

Kerättyä runomateriaalia on Suomessa paljon, mutta suurin osa materiaalista on kerätty 1800-luvulla, joten on myyttien ikää on välillä hankalaa ajoittaa. Suomen kirjallisuuden seuran arkistoista löytyy karhunsynty runoja, karhunpeijaisrunoja, suojaloitsuja, nostatusloitsuja ja metsästysrunoja. Vertaamalla aineistoa muiden suomalaissukuisten kansojen myytteihin voidaan runot erotella niiden arkaaisten piirteiden mukaan. Oma luokkansa ovat esim. kristinuskosta vaikutteita saaneet myytit. 

1800-luvulla kaadettiin pyhiä lehtoja ja suurin osa karhuhongista. Klaanikulttuuri ja muinainen yhteisöllisyys oli katoamassa. Tuolloin oli vallalla hyvin suuri kansantarujen keruu buumi, juuri ennen kuin nämä myytit katoaisivat kokonaan ihmisen tietoisuudesta. 

Pahantahtoinen tietäjä saattoi nostattaa karhun tekemään tihutöitä puolestaan. Tämä luo oman luokkansa karhunsynty myytteihin, joissa karhu ei olekkaan syntynyt jumalallisena olentona tähtitaivaalla vaan kuusikossa, näreen juurella. Loitsuissa tietäjä karkoittaa karhun pahaan myyttiseen paikkaan.

Tällä voidaan viitata karhun jumalallisen statuksen laskuun, ihmisten siirtyesssä pois metsästäjä-keräilijä kulttuurista agraari-yhteisöön. Muinais-ajan ihmisillä ei kuitenkaan ollut dualistista näkemystä hyvästä ja pahasta. Karhu oli sekä hyvä että paha. Arkaainen idea karhun pyhyydestä säilyi, mutta karhu myös saattoi myös olla paha, mutta vain jos sen nostattava tietäjä oli paha. Pahantahtoinen tietäjä saattoi kateuksissaan nostattaa karhun tuhoamaan esim naapurin karjan ja ehkä jopa koko kylän karjan. Näitä pahoja kutsuttiin nosto-karhuiksi. Nosto-karhu tunnistettiin siitä, jos se ilmestyi yllättäen tai jos karhu käyttäytyi huomattavan agressiivisesti. Karhu tyynnytettiin laulamalla sille karhun syntymyytti. Itä-Suomesta löytyy ortodoksisia tulkintoja, joissa karhun isä on milloin Jeesus, milloin Ukko-ylijumala tai jopa pyhä George. 

Karhun kannoilla, Metsänpitäjä ja mies, Pentikäinen, 2005, Etnika 

Suomen kansan loitsurunoja, Lönnrot, 2015, Salakirjat 

Suomalainen Kansanusko, Pulkkinen 2014, Gaudeamus

Myyttinen Karhu, Perttu Häkkinen, Yle Areena, 22.8. 2017 vieraina Vesa-Matteo Piludu ja Suomen kirjallisuuden seuran arkistotutkija Pasi Klementtinen, sekä Karhun Kansan päämies Mika Vanhapiha

Kalmistopiiri, myyttinen karhu Suomen historiassa, Tomi Kuljukka 

Kalle Haatanen: Suomalainen Muinaisusko, Yle Areena, Risto Pulkkinen Vieraana

Other Wordly Oracle: Bear goddesses and gods across cultures

Trees for life: mythology and folklore of the bear

Karhuseura: Karhumyytit

Aarre: Ennen muinoin karhu oli pelätty metsän kuningas  

Myth of Ungnyeo

​How Japan’s Bear-Worshipping Indigenous Group Fought Its Way to Cultural Relevance

Eestiläinen kirjailija Valdur Mikita antaa selityksen suomalaisten ja eestiläisten introverttiudelle pohjoisten kansojen noidanluonteesta, ja esi-vanhempien shamanistisesta suhtautumisesta ympäristöön.

Mitä pelottavampi ja epäystävällisempi ympäröivä metsämaisema on ollut, sitä herkempi luonne, Metsästäjä- keräilijät eivät kulkeneet suurina laumoina vaan pieninä ryhminä. Luontoherkkyys on synestesiaa eli aistien sekoittumista. Luontoilmiö on kokemus, joka jää jonnekkin tieteen ja mystiikan rajamaille.

Esimerkiksi luontokuvaajat, jotka ovat matkoillaan kohdanneet karhun, sanovat että kohtaamisen jälkeen maailma näyttäytyi erilaiselta. Samanlainen kohtaaminen on todennäköisesti myös sävähdyttänyt muinais-ajan ihmistä. 

Me Suomessa elämme arktisella alueella, arktisella vyöhykkeellä, arktisessa ilmastossa, jopa elinalueemme on nimetty karhun mukaan. Arktinen juontaa juurensa Antiikin Kreikan sanaan arctos - eli karhu. Arctoksella on muinaisessa Kreikassa viitattu kartoissa tuntemattomaan harmaaseen, pohjoiseen alueeseen. Tällä alueella asuvat kansat olivat ison karhun kansaa,  koska he asuivat suoraan ison karhun, eli Otavan tähtikuvion alapuolella. 


Metsästäjä-keräilijä kulttuurissa ihminen eli luonnon armoilla ja tämän seurauksena ihmisen ja luonnon välille muodostui yhteys. Uskottiin, että luonnonhenget edesauttoivat ihmisiä selviytymään. Karhu oli jumalallinen pyhä olento eli tabu. Karhusta puhuttiin jumalallisena olentona. Siihen viitattiin sellaisilla sanoilla kuten hyvä, vanha, viisas, itse ja jumala. 

Karhua kuvaavat sanat viittasivat sen kokoon ja voimaan. Muita sanoja olivat kouvo, ukko, äijä ja vanha mies. Karhu oli jumala, eli karhu oli ikuinen, jokin joka oli aina ollut olemassa. 

Karhuun on viitattu myös useilla o-alkuisilla nimillä. 

Ohto, Otso, Ohtonen, Osmo, Otsonen, Otto

O-alkuiset nimet voivat hyvinkin viitata otavan tähdistöön.

Suomenkielen sana karhu on johdettu karhun turkkiin viittaavasta sanasta karhea. Karhulla on vielä vanhempikin nimi, jonka on ollut niin pyhä, että se on täysin unohtunut. Kun noita nosti karhun, karhun oikeaa nimeä ei saanut ikinä mainita. 

Karhu-nimiin kuuluivat myös viittaukset, siihen miten karhu on perso kaikelle makealle. Hunajainen, omenainen, metsän omena, mesitassu, mesikämmen. 

​Somiin pikkukarhuin viittaavat nimet ovat yhä käytössä: nalle, pikku nalle, nallukka, nallenpoika 

Suomenkielestä löytyy yli tuhat karhuun viittaavaa nimeä ja sanaa. Nimien määrä selittyy karhun pyhällä asemalla muinaisten suomensukuisten kansojen keskuudessa. 

Koska karhu oli ihmisen pyhä esi-vanhempi, ihmisen vuodenkierto seurasi karhun elämän vuodenkiertoa. Karhun elämää seurattiin syntymästä hautaan ja nämä  hetket ritualisoitiin. Nämä riitit olivat synty, nimenanto, häät ja kuolema/jälleensyntymä.

Laskettiin, että tammi-helmikuussa karhu kääntyi talvipesässään, yleensä Heikinpäivänä 19. 1. Heikin sanottiin taittavan talven-selän. Pohjois-Suomessa uskottiin, että karhu liikahteli Matin päivänä 24.2 

Yrjön päivän koittaessa 6.5. Karja laskettiin laitumelle ja lausuttiin loitsuja etteivät karhut veisi lehmiä. Ortodoksisuuden ja katolilaisuuden levitessä loitsut muuttuivat rukouksiksi. 

Kesällä oli karhun kiima-aika. Marketan päivä 13.7 tunnettiin karhun päivänä. Juha Pentikäisen mukaan Itämeren alueella Marketan päivää juhlittiin karhun syntymäpäivänä.  Eestissä päivä tunnetaan nimellä karuse päev. Myös Suomessa ennen Marketan päivänä naiset kiipesivät kukkulan huipulle ja lauloivat karhun virren. 

Marketan, Heikin ja Yrjön ja kaikkien näiden muinaisten juhlapäivien nimet uskotaan alunperin tulleen pakanallisilta jumalhahmoilta, jotka on myöhemmin muutettu vastaamaan katolilaisia pyhimyksiä. 

Syyskesä oli sekä karhulle, että ihmiselle aikaa marjastaa ja kerätä ravintoa luonnosta. 
Uskottiin, että karhu meni maate syys-mattina 21.9 eli syyspäivän tasauksena ja uskottin, että karhu nukkui aina talvi-mattiin, eli kevätpäivän tasaukseen 24.2.

Roomalainen historioitsija Tacitus mainitsee vuoden 98 jkr teoksessaan Germaania ensimmäisen kerran fennit.
Hän kuvaa fennien metsästystapoja ja sitä, miten nämä eivät ole kiinnostuneita maanviljelystä. Kohtasiko Tacitus tai hänen lähteensä itse pohjoisia kansoja jää mysteeriksi. 

Fenni- sanana on todennäköisesti ollut laajemmin kattava termi, jolla on viitattu suomalais-ugrilaisia kieliä puhuviin kansoihin. Tacitus kertoo helluuseilla ja okseilla olleen ihmisen kasvot, mutta villieläimen ruumis ja jalat. Vuonna 1983 historioitsija Tuomo Pekkanen antoi nimille kiintoisan selityksen. Hänen mukaansa oksi saattaa tulla karhuun viittaavista sanoista ohto ja otso ja helluusit germaani-peräisestä hirveä tarkoittavasta sanasta elg-sekä kreikan hirveä tarkoittavasta sanasta ellos. 

Ehkä Tacitukselle oli kantautunut huhuja pohjoisen kansoista, jotka palvoivat kyseisiä eläimiä toteemi-eläiminään. Väitteellä on kuitenkin historiallista perää, koska näiden klaanien jäsenet pukeutuivat tietyissä riiteissä, sen eläimen nahkoihin ja turkiksiin, joiden sukuun he kuuluivat. 

Pitkän aikaa on ollut vallalla käsitys, että Suomessa on palvottu ennenkaikkea kahta toteemi-eläintä, hirveä ja karhua ja Suomi on ollut jakaantunut näiden kahden välillä. Risto Pulkkisen teorian mukaan karhun ja hirven klaanit ovat olleet ns. ylatason klaaneja ja niiden alapuolella pienempiä fratrioita eli heimon osia, joilla on taas ollut omat toteemieläimensä. 

Perinteisesti on ajateltu, että länsi-suomalaiset ovat olleet hirvi-kansaa ja länsi-suomalaiset karhukansaa. Tätä on perusteltu, sillä, että Karjalassa karhunlihan syönti on ollut tabu. Pulkkisen näkemys on päinvastainen. Hän ehdottaa, että länsi-suomalaiset ovat olleet karhukansaa ja itä-suomalaiset hirvi-kansaa. Perusteena on eläimen pyhyys ja sen säilyttäminen vai hävittäminen. Länsi-suomessa on säilynyt perimätietona karhunpalvontarituaaleja, sekä paikannimissä vanha karhunnimitys kouko, mikä tarkoittaa kunnioitettua esi-isää. Itä-Suomessa on säilynyt paljon hirvimaalauksia, joista osa on eroottisia asetelmia hirven ja ihmisen välillä ja Kalevalasta tuttu hiiden hirven hiihdäntä on itäinen kansanruno. 

En ole itse tämän asian suhteen asiantuntija, mutta aihe on kieltämättä mielenkiintoinen. 

Suomessa vanhimmat hirvi ja karhu fetissit eli taikaesineet. Fennoskandian alueelta tunnetaan yhteensä 26 karhunpää veistosta jotka pitävät sisällään niin vasarakirveitä, tikareita kuin lusikoita. Suurin osa löydöistä ajoittuvat myöhäiselle kivikaudelle ja osa on löytynyt myös Suomesta. 

Suomesta on jonkinverran myös löydetty muinaisia karhujen luita, ja hautaustavat osoittavat karhun hautausriittien ollen samankaltaisia mitä ihmisten hautausriitit. Kuuluisin on Kouvolan Käyrälammelta vuonna 1987 löydetty 600 luun keskittymä, joka löytyi suurin kiven ympäriltä kolmesta eri kohtaan. Kohteen tutkinut arkeologi Timo Miettinen (2012) on teettänyt nuoreksi yksilöksi määritellyn karhun luista ajoituksen, joka ajoittaa ne noin 8000 vuoden ikäisiksi. Löytökontekstinsa perusteella kohde voi hyvinkin olla merkki karhunmetsästysrituaalista.

Pääsääntöisesti kivikaudelle ajoittuvat karhun luulöydöt ovat kuitenkin muutamien luiden keskittymiä, ja koostuvat lähes aina kämmenen ja sormen luista. Tämä löytöaineisto voisi viitata taljoihin, sillä jo kivikaudella hautausperinteeseen on mahdollisesti kuulunut vainajan kääriminen eläimen turkkiin  Käärimällä vainaja eläimen turkkiin, tälle luotiin mahdollisesti nk. ”toinen nahka”, joka on voinut esimerkiksi symboloida saattajaeläintä, joka varmistaisi vainajan matkaamisen tuonpuoleiseen (Siikala). 

Suomen pronssi-kaudelta ei löydy karhuun viittaavaa aineistoa, mutta Suomen pronssikautta ei ole paljolti tutkittu ja pronssikauden asuinpaikkoja löytyy suhteellisen vähän.

Rautakaudelle tultaessa karhuihin liittyvää esineistä ilmaantuu uudelleen hautalöydöistä. Esimerkiksi karhuntaljojan, hampaita, kynsiä, sormia ja karhun hammasriipuksia. Näitä riipuksia tunnetaan Suomesta hieman yli sata kappaletta, joista suurin osa on löydetty Lounais-Suomesta joko polttohaudoista tai ruumishaudoista niin yksittäisinä kappaleina kuin monen hampaan rivistöinä (Kivisalo 2008). Mielenkiintoista kyllä, kaikki ruumishautauksista löytyneet pronssiriipukset ovat kuuluneet naispuolisille henkilöille kun taas karhun kynsiä tai hampaita tunnetaan niin miesten kuin naistenkin haudoista (Kivisalo 2008: 266 – 268). Yksittäisiä koruja on todennäköisesti pidetty kaulakoruina ja hampaiden ryhmiä mahdollisesti naisten lantiolla.

Rautakaudelle tultaessa karhun jäänteitä ja karhuun liittyvää esineistöä ilmaantuu taas Suomestakin tutkittuihin hautoihin. Hautausten yhteydessä on löytynyt mm. karhuntaljoja, hampaita ja kynsiä/sormia, mutta myös pronssisia karhunhammasriipuksia (Kirkinen 2019). Näitä riipuksia tunnetaan Suomesta hieman yli sata kappaletta, joista suurin osa on löydetty Lounais-Suomesta joko polttohaudoista tai ruumishaudoista niin yksittäisinä kappaleina kuin monen hampaan rivistöinä (Kivisalo 2008). Mielenkiintoista kyllä, kaikki ruumishautauksista löytyneet pronssiriipukset ovat kuuluneet naispuolisille henkilöille kun taas karhun kynsiä tai hampaita tunnetaan niin miesten kuin naistenkin haudoista (Kivisalo 2008: 266 – 268). Yksittäisiä koruja on todennäköisesti pidetty kaulakoruina ja hampaiden ryhmiä mahdollisesti naisten lantiolla.

Rautakauden polttohaudoista (300-1000 jaa) on Suomessa löydetty karhuntaljoja. Rautakausi oli viikinkiaikaa ja karhuntaljojen uskotaan liittyvän skandinaaviseen soturiperinteeseen ja viittaavaan taljojan kantaviin bersekkeihin, joiden oli kuvattu omaavan karhumaisia voimia, sekä rohkeutta. 

Keskiajalta on löydetty karhunkynsiä rakennusten perustuksista. Keskiajalle tultaessa ja uuden uskonnon levitessä karhuesineistö vähitelleen katoaa hautalöydöistä. 

Pakanallinen ja kristitty maailmankuva elivät Suomessa pitkän aikaa rinnakkain. Erään 1600-luvulle ajoitetun torniolaistalon perustushirsien välistä löydettiin yhdeksän karhunkynttä. Vuonna 1640 piispa Rothovius tuomitsi suomalaisten karhurituaalit, jossa ”miehet joivat olutta karhun kallosta muristen karhun kaltaisesti, uskoen tämän tuovat heille metsästysonnea” kun taas niinkin myöhään kuin 1800-luvulla ortodoksinen kirkko on erikseen kieltänyt karhuntaljan käytön hautausten yhteydessä pakanallisena ja katolisena perinteenä (Kirkinen). Kirkko myös kristillisti karhuntaljojen käyttöä asettamalla niitä esimerkiksi alttarin edustalle matoiksi. Tästä huolimatta karhunpeijaisissa suoritettavat rituaalit jatkuvat kuitenkin Itä- ja Pohjois-Suomen kansanperinteessä aina 1900-luvulle saakka (Siikala). ​

Karhun kansa on Suomessa toistaiseksi ainut viralliseksi uskontokunnaksi rekisteröitynyt pakanallinen yhteisö. En ole itse yhteisön jäsen, mutta luonnollisesti kannatan muinaisperinteiden arvostusta. Karhun kansan jäsenille on todennäköisesti luontevasti tullut antaa yhteisölle nimi karhun mukaan, koska karhu on ollut niin kunnioitettu olento itämeren-suomalaisten ja pohjoisten kansojen keskuudessa. Karhun kansan jäsenet viettävät karhunpäivän juhlia Marketan päivänä 13.7. 

​Suomessa karhuja salametsästetään paljon. Olemme etääntyneet hyvin kauaksi esi-vanhemmista, jotka kunnoittivat karhua pyhänä olentona. ​

​Ekologinen kriisi, jonka keskellä nykyään elämme vaikuttaa myös ihmisten suhtautumiseen karhuun ja monen mielestä karhun metsästäminen on täysin arkaaista touhua. Esimerkiksi monilla karhun kansan jäsenillä on halu etsiä, jotain pyhää, tiettyä yhteyttä, joka on ihmisillä tietyssä vaiheessa katkennut. Tämä ei rajoitu pelkästään karhun kansan jäseniin vaan ylipäänsä luonnonuskontojen suosion nousuun kansainvälisellä tasolla. ​

Kreikkalaisessa mytologiassa karhun tähtikuvio on selitetty Kalliston tarulla. Kallisto oli nuori impi, joka kuului jumalatar Artemiksen metsästäjiin. Kallisto oli nymfi, ja hänen isänsä oli kuningas Lykayon, jonka Zeus eräässä tarussa muutti sudeksi.

Zeus "ihastui" Kallistoon, ja raiskasi tämän. Kallisto yriti salata raskautensa, mutta asia selvisi Artemikselle ja hän karkoitti Kalliston pois joukoistaan. Kallisto, kuten kaikki Artemiksen metsästäjät, oli tehnyt valan pysyä neitseenä. Vietelläkseen Kalliston, Zeus otti itselleen Artemiin muodon. Kallisto synnytti Arkas nimisen pojan. Kun Zeuksen puolison Hera kuuli tapahtuneestä hän muutti Kalliston karhuksi. 16 vuoden ajan Kallisto eli karhuna. Eräänä päivänä, hän kohtasi poikansa, joka ei tunnistanut tätä ja yritti ampua tämän. Zeus sääli äitiä ja poikaa ja asetti heidät taivaalle Ison karhun ja pienen karhun tähtikuvioiksi, jotka Kreikassa yhä tunnetaan Kalliston ja Arkasin tähdistönä. Hera vannotti merenjumalia varmistamaan, etteivät Kallisto ja Arkas pääsisi koskaan mereen puhdistautumaan. Yhä tänä päivänä Kreikan leveysasteilla Kalliston tähtikuvio pysyttelee aina horisontin yläpuolella. 

Mitä tulee lähes kaikkiin kreikkalaisiin myytteihin ja niiden alkuperään, voidaan olettaa, että Kalliston myytti on itsestään paljon vanhempaa perua. Todennäköisesti muunnos paleoliittiselta kaudelta. 

Kalliston nimi merkitsee kreikaksi "kaikkein kauneinta". Arkeologit ovat löytäneet Ateenan alueelta 300 eaa merkkejä Kallisto-kultin olemassa olosta. Jumalatar, jota on palvottiin, tunnettiin nimellä Artemis Kalliste, viitaten Kalliston asemaan Artemiksen entisenä palvelijana. 

Muinaissuomalaisessa metsästysmagiassa metsästykseen kuului tiettyjä eroottisiä piirteitä ja metsästäjä saattoi puhutella metsää, kuten rakastajatarta. Tapio mielletään yleensä miespuoliseksi, mutta metsästysrunoissa Tapio on välillä myös Tapiotar, Mielikki, metsän hyvä emäntä. Itäisillä suomensukuisilla kansoilla, luonnonelementtien, kuten metsän haltiat, ovat nimenomaan naispuolisia (Pulkkinen). 

Metsänneitoja, voidaan pitää "freudilaisittain" metsämiesten toiveitten projektijoina. Kun miehet kulkivat miesporukoissa pitkään he saattoivat alkaa näkemään metsässä naisten muotoja, uneen ja valveen rajatiloissa nuotiontulen ympärillä. Samankaltaisuuksia löytyy esimerkiksi skandinaavisen mytologian Huldra-hahmossa, joka on metsästäjiä viettelevä metsänolento. 

​Karhunmetsästykeen on liittynyt erittäin voimakas seksuaalinen lataus. Voidaan, jopa puhua tietynlaisesta morsiusmyytistä. Seksuaalisuus on ollut erittäin voimakas metsästykseen liitetty elementti Aasiassa, Pohjois-Amerikassa, Afrikassa ja kaikkialla, myös suomessa. Patriarkaalisessa kulttuurissa saalis on ollut kuin nainen. Symboliikka liittyy yleismaailmalliseen hedelmällisyysmyyttiin. Suomessa metsäneläimistä on puhuttu "metsän viljana" ja "metsän karjana". Kun karhu on liittoutunut ihmisen kanssa, myytin mukaan metsän vilja ei koskaan lopu kesken.

Kun karhu seisoo takajaloillaan se muistuttaa kovasti ihmistä, ja karhun kämmenessä on myös viisi sormea kuten ihmisella. Karhunpentuja imettävä karhu emo muistuttaa etäisesti naista imettämässä lastaan. Suomessa monissa tarinoissa kerrotaan, että karhun ja ihmisen jalanjäljet ovat samankaltaisia ja karhun luuranko muistuttaa ihmisen luurankoja. Suomalaisessa kansanperinteestä löytyy paljon ihmiskarhumyyttejä ja uskottiin, että erityisesti tietäjä pystyi muuttumaan karhuksi. 

Karhu myytit käsittelevät fundamentaalisia kysymyksiä olemassaolosta. Hyvän ja pahan suhteesta, ihmisen yhteydestä luontoon, jälleensyntymään ja kiertokulkuun. Esivanhempi- myyttejä löytyy ympäri maailmaa. Monesti nämä myytit kertovat suurimmista saalistajaeläimistä, kuten karhuista, susista, tiikereistä, jaguaareista jne. Eläimestä tulee heimon esi-isä, kun se nai ihmisnaisen. 

Tällaisia myyttejä löytyy muunmuassa Kreikasta, Japanista, Pohjois-Amerikan ja Kanadan alkuperäisväestöltä ja Afrikan maista. Ne ovat erittäin yleisiä Siperialaisten kansojen, kuten Ostjakkien, Voguleiden ja Koltta Saamien myyttisessä perinteessä. 

Kaikissa karhu-esi-isä tarinoissa on maanosasta riippumatta samanlainen juoni. Nainen eksyy metsään ja kohtaa karhun. Karhu, joko viettelee naisen tai kidnappaa hänet. Nainen elää karhun kanssa ja synnyttää puoli-karhu ja puoli-ihmis lapsia. Tarinan lopussa, joko nainen itse tapppaa karhun tai naisen veljet, jotka tulevat pelastamaan tätä. Joskus tarinoissa, nainen tahtoo jäädä karhun luo ja tappaa itse veljensä. 

Karhu myytit sisältävät muodonmuutoksia. Joko ihminen muuttuu karhuksi tai karhu palaa ihmiseksi. Tarineperinne näkyy Eurooppalaissa saduissa, kuten saksalaisessa Grimmin veljesten sadussa Lumivalko ja Ruusunpuna, jossa kaksi sisarta asuvat karhun kanssa sekä Norjalaisessa sadussa "auringosta itään ja kuusta länteen" mikä kertoo jääkarhu-kuninkaan ja ihmistytön ystävyydestä. 

Annikki oli yksi Mielikin ja Tapion lukuisista tyttäristä. Kansanperinteen mukaan Annikki asui syvällä metsässä. Hän istui kultaisella valtaistuimella ja kehräsi lankaa vaskisella/kuparisella värttinällä. Hän on villieläinten suojelija ja soittaa heille pajupillillä. Sudet, karhut ja muut metsänpedot olivat Annikin "koiria" ja tottelivat tätä. Metsästäjä rukoili Annikkia "vapauttamaan koiransa" ja ohjaamaan ne metsästäjän ansoihin. 

Keskiajalla Annikki muuttui katolisen kirkon pyhäksi Annaksi, ja Suomessa juhlitaan Annanpäivää Joulukuun 15 päivä. Samaan tapaan mitä äitinsä Mielikki, Annikki oli runsauden ja yltäkylläisyyden jumalatar ja joidenkin myyttien mukaan hän oli kohtalon jumalatar. Tämä saattaa viitata Annikin värttinään, mikä usein nähdään kohtalon symbolina. Annanpäivän rituaalit liittyivät juurikin runsauteen ja yltäkylläisyyteen. Annanpäivästä alkoivat viralliset jouluvalmistelut. Ihmiset nukkuivat illlalla vain pari tuntia ja ryhtyivät, sitten yöllä leipomaan ja panemaan olutta. Väki kulki talosta taloon pyytämässä pannukakkuja. Uskottiin että anteliaisuus naapureita kohtaan, palkittaisiin vuoden mittaan runsaalla sadolla sekä kala-onnella. 

Suomesta löytyy useampia karhu-synty runoja. 

1. Miss on otso synnytetty, mesikämmen käännytetty? Tuoll on otso synnytetty, mesikämmen käännytetty:
luona Kuun, tykönä Päivän, Otavaisen olkapäillä.
Sielt on maahan laskettuna kultaisessa kätkyessä, vitjoissa hopeisissa.
(Ganander, 64)

2. Neitsyt Maaria Emonen, visko villoja vesillen, kapaloita, kuontaloita, selvälle meren selällen,
lakeelle laineellen, noita tuuli tuuvitteli, veen henki heilutteli
nenään metisen niemen, saloja samoamaan, Pohjan maita polkemaan.
(Ganander, 64) 

3. Missä on ohto syntynännä, harvakarva kasvanunna, saatuna sinisaparo? Pimeässä pohjasessa, tarkassa Tapiolassa, vieressä vihannon viian, alla karkean karahkan, juuressa nykynärehen. Tuolla on karhu syntynännä, harvakarva kasvanunna, saatuna sinisaparo (SKVR, Pohjois-Pohjanmaa, Pyhäntä, 6466)

4. Pohjan akka,
harva-hammas,
kävelevi kässehtivi.
Varjossa vaskisen vaaran,
Kipuvaaran kintereillä,
Lapin laajassa salossa,
luona tulisen kosken,
pahan virran partahalla
Tunsipa kohtunsa kovaksi.
Vatsansa pahoin pakoksi.
Jopa tuli tuskan soutu.
Vaivuttipa vaiva suuri.
Juurelle nyry närehen.
Alle kuusen kukka latvan.
Siinä laativi lapsiansa.
Synnytti sikiöitänsä.
Saip on poikia kolme.
Kakaraita karvallista.
Katselevi, kääntelevi,
Miettelevi, mittelevi.
Mipä noistaki tulisi.
Kasvaneisi karvasista?
siinä hän risti riimijänsä,
opetteli omiansa,
​tunnusteli tuomiansa. 

Yhen se risti ilvekseksi.
Toisen suveksi sukasi.
Kolmannen korven kontijoksi.
Salon karhuksi karasi,
vaan eipä ollut hampahia.
Eikä kyhätty kyntösiä.
Läksi hammasten hakuhun.
Kysymähän kyntösiä.
Pihlajilta piukkehilta.
Katajilta karhehilta,
jurmusilta juurikoilta,
kesuen kannoilta kovilta.
Niistä kynsiä kyhäsi.
Sekä hatsi hampahia.
Siinä on sykkö, synnyntäsi.
Maan kamala, kasvantasi!
Kyteke kynnet karvoihisi.
Hampahat ikenihisi.
Ilman lujien ilonsumata.
Leukojen leviämätä.
Siinä on syvin synty.
​Sitä ei tiijä poijat puoletkaan!

Arvoa yheksät urohot. 

(Suomen kansan muinaisia loitsu-runoja)

​osa 1

Miss on Otso synnytetty. Mesikämmen käännytetty?
Tuoll´on otso synnytetty,
Mesikämmen käännytetty.
Luona kuun tykönä päivän,
Otavaisten olkapäillä.
Siel´t on maahan laskettuna.
Sisälle salon simasen.
Vierehen vihannan viian,
Maksankarvaisen malohon.
Sinisirkku metsän neiti.
Tuu´ itteli liekutteli,
kultaisessa kätkyessä,
​hihnoissa hopeisissa.
Alla kuusen kukkalatvan,
Alla pensovan petäjän.
Siitä otso ritsittihin,
Harvakarva kastettihin.
Korvalla tulisen kosken.
Pyhän virran pyörtehellä.
Ken rupesi ristijäksi?
Itse Himmerkin kuningas,
Tuo rupesi ristijäksi,
Harvakarvan kastajaksi.
Neitsy Maaria emonen,
Pyhä piika pikkarainen,
Sepä kummiksi kuvautui,
Sekä kantoi kastehelle.
Mikäs pantihin nimeksi?
Lullamoinen, Lallamoinen,
Karva kaunis röyhetyinen,
​Mesikämmen källeröinen. 

osa 2

Otsoseni, ainoseni 
Mesikämmen kaunoiseni, 
Kyllä mä sukusi tieän,
Miss´oot otso syntynännä, 
Saatuna sinisaparo, 
Jalka kyntinen kyhätty:
Tuoll´oot otso syntynännä
Ylhäällä taivosessa,
Kuun kukuilla, päällä päivän,
Seitsentähtien selällä, 
Ilman impien tykönä,
Luona luonnon tyttärien.

Tuli läikkyi taivahasta,
Ilma kääntyi kehrän päällä,
Otsoa suettaessa.
Sieltä maahan laskettihin
Vierehen metisen viian, 
Hongattaren huolitella,
Tuomettaren tuu´itella,
Juurella nyrynärehen,
Alla haavan haaralatvan,
Metsän linna liepehillä,
Korven kultaisen kotona.

Siitä otso ristittihin,
Metisellä mättähällä,
Sarajoen salmen suulla,
Pohjan tyttären sylissä.
Siinä se valansa vannoi
Pohjan eukon polven päässä,
Eessä julkisen jumalan,
Alla parran autuahan,
Tehä ei syyttä syyttömälle,
Vikoa viattomalle,
Käyä kesät kaunihisti,
Soreasti sorkutella,
Elellä ajat iloset
Suon selillä, maan navoilla,
Kilokangasten perillä; 
Käyä kengättä kesällä;
Sykysyllä syylingittä,
Asua ajat pahemmat, 
Talvikylmät kyhmästellä,
Tammisen tuvan sisässä,
Havulinna liepehellä,
Kengällä komean kuusen,
Katajikon kainalossa. 

osa 3.

Astui impi ilman äärtä, 
Neiti taivahan napoa, 
Kävi pilven piirtä myöten,
Sukassa sinertävässä,
Kirjavassa kaplukassa,
Villavakkanen käessä,
Karvakoppa kainalossa,
Viskoi villan pään vesille,
Laski karvan lainehille,
Selvälle meren selälle, 
Lake´ille lainehille.
 
Noita tuuli tuu´itteli,
Ilma lieto liikutteli,
Ve´en henki heilutteli, 
Viinnä villakuontalona, 
Kuunna pellavaskupona,
Rannalle salon simaisen,
Nenähän metisen niemen.
Mielikki metsän emäntä,
Tapiolan tarkka vaimo, 
Juoksi vyöstähän vetehen.
Sukkarihmasta sulahan,
Vyölapasta lainehesen,
Koppoi kuontalon vesiltä.

Villat hienot helmoihinsa,
Nuot on liitti liukkahasti,
Kapaloitsi kaunihisti,
Vaahterisehen vasuhun,
Kätkyehen kaunoisehen.

Siitä kulki kuusikkohon,
Sinisen salon sisälle,
Kummun kultaisen sivulle,
Alle vuoren vaskirinnan, 
Näki kuusen kukkalatvan,
Nostatti kapalonuorat,
Vitjat kultaiset kuletti,
Oksalle olovimmalle,
Lehvälle leveimmällle.
Tuu´itteli tuttuansa,
Liekutteli lempeänsä,
Alla viien villavaipan,
​Alla kaattuan kaheksan,
Sisällä salon sinisen,
Kehän kultaisen kes´ellä,
Siinä otsonen sukesi, 
Jalokarvan kasvatteli, 
Petäjäisessä pesässä,
Kutiskossa kuusisessa.

Kasvoi otso kaunihiksi,
Yleni ylen ehoksi,
Lyhyt jalka, lysmä polvi,
Tasakärsä talleroinen,
Pää levyt, nenä nykerä,
Karva  kaunis röyhetyinen,

Ei ollut vielä hampahia,
Eikä kynsiä kyhätty
Mielikki metsän emäntä,
Itse tuon sanoiksi virkki:

Kyheäisin kynnet tuolle,
Kanssa hampahat hakisin,
Kun tuo ei vioille saisi,
Painuisi pahoille töille.

Niin otso valansa vannoi,
Polvilla metsän emännän,
Eessä julkisen jumalan,
Alla katsoi kaikki vallan,
Ei tehäksensä pahoa,
Ruveta rumille töille,
Itse oli Luoja tuomarina,
Luojan lapset lautamiesnä. 

Mielikki metsän emäntä,
Tapiolan tarkka vaimo,
Läksi hammasta hakuhun,
Kynsiä kyselemähän,
Pihlajilta piukkehilta,
Katajilta karkeilta,
Jukaisilta juurakoilta,
Kesun kannoilta kovilta,
Eipä sieltä kynttä saanut,
Eikä hammasta tavannut.
Honka kasvoi kankahalla,
Kuusi kummulla yleni,
Hongassa hopeaoksa,
Kuusosessa kultaoksa,
Ne kapo käsin tavoitti,
Niistä kynsiä kyhäsi,
Niitä liitti leukaluuhun,
Ikenihin istutteli.

Siitä laski lallokkinsa,
Ulos lempensä lähetti,
Pohjan maita polkemahan,
Saloja samoamahan,
Pani suota sotkemahan,
Viitoa vitaisemahan,
Ahoviertä astumahan,
Kangasta kapuamahan,
Vaan ei antanut lupoa
Tuolla karjan käytäville,
Karjan kellon kuuluville,
​Tiukujen tirinä-maille. 

Harvinainen versio karhun synty-runosta, jossa karhun alkuun paneva voima on Impi Ilman tytär. Mielikki pelastaa vedessä lainehtivan karhunpoikasen ja ottaa tämän kasvatikseen. Hän kulkee metsässä etsii pojalle kynnet ja hampaat. 

osa 4.
 
Muistan, Murri synnyntäsi,
Maan kamala kasvantasi,
Tuol oot sykkö syntynännä,
Maan kamala kasvanunna,
Pohjan pitkässä perässä,
Lapin laajassa salossa,
Leppävaaran liepehillä,
Havuvaaran hartehilla,
Putkinen sinun isosi,
Putkitar sinun emosi,
Putkisia muu sukusi,
Putkinen sinä itseki.
Sie olet saatu sammalilla,
Kasvanut kanervikossa,
Paksussa pajupehossa,
Tiheässä tuomikossa,
Pohjaispuolella puroa,
Päivän puolella mäkeä,
Olinpa minäki siellä,
Ylimmäisnä lautamiesnä,
Tevanoa tehtäessä,
Raavasta rakettaessa,
Lavekämmen Pohjan eukko,
Pään mäkäsi mättähästä,
Selän hongasta hotaisi,
Hampahat vesikivestä,
Silmät kuutilon kivestä,
Korvat kengän talluksesta,
Siitä ristille ritaisi, 
​Sekä kantoi kastehehen.

Yrjänä ylinen ylkä,
Ylimmäisen miehen poika,

Kulki kuihtana vesillä,
Laski villoja vesille,
Kuoppeli kuontaloita,
Nuot on kulki kuusi vuotta,
Seiloi seitsemän keseä,
Kulki pellavaskupona,
Vieri villakuontalona,
Nenähän pakananiemen,
Neitsy Maaria emonen,
Pyhä piika pikkarainen,
Maaria metinen neiti,
Näki villapään vesillä,
Alla tammisen talahan,
Salakaarten kartanossa,
Kirjavassa kammarissa,
Sekä hankki hampahia,
Niist´ on hammas ensimmäinen,
Ensimmäinen, viimeinenki. 

Slaavilais vaikkutteinen karhun synty runo, jossa karhu kuvataan, sekä pyhän Georgen, että Jeesuksen seuralaisena. Kun Suomessa siirryttiin luonnonuskosta kristinuskoon, ensin katolilaisuuteen ja myöhemmin luterilaisuuteen, Mielikki, joka oli naispuolisista jumaluuksista ylivoimaisesti suosituin, muutettiin Neitsyt Mariaksi, eli tuttavallisemmin Metsä-Maariaksi. Uudessa roolissa, Mielikin rooli onnentuojana ja äiti-jumalattarena säilyi, mutta metsästysmagiaan liitetty luontomystiikka katosi hiljalleen.