Maaemo Balttilaisessa Mytologiassa

​​Balttilaisessa mytologiassa maan jumalatar on Žemyna . Hänen nimensä on johdettu proto-Baltin sanasta Žeme, joka merkitsee maata. 

 Žemyna oli balteille yksi kaikkein tärkeimmistä jumal-hahmoista. Kaiken elämän uskottiin tulleen  Žemynasta. Häntä kunnoitettiin ja palvottiin. 
 Žemynaa pidettiin luonnon ja kaiken elämän lähteenä sekä personifikaationa.  Žemyna oli metsät, vuoret, vedet, järvet ja pyhät lehdott. Hän oli maa, tuli ja vesi. Häntä pidettiin kaiken alkuna ja monet balttian maiden pakanat pitävät  Žemynaa yhä suuressa arvossa.  

Žemyna oli myös onnellisuuden, terveyden ja varallisuuden jumalatar. Ominaisuuksiltaan. Žemyna muistuttaa hieman Mielikkiä suomalaisesta mytologiasta. Žemynalla  kerrottiin olevan veli nimeltä  Žemepatis, joka oli maatilojen ja karjaonnen suojelija jumala. 

Kristinuskon levitessä Pohjoismaat ja Balttian maat olivat viimeiset maat Euroopassa minne Kristinusko saapui, joten pakanalliset tavat ja uskomukset elivät näissä maissa pidempään mitä muualla. Kristinuskon saapuessa Balttian maihin, lähetyssaarnaajien kerrotaan olleen hyvinkin närkästyneitä siitä, miten paljon liettualaiset ja latvialaiset rakastivat ja palvoivat maan jumalatarta. Jokainen juhla alkoi kiitosrukouksella  Žemynalle. Talon päämies eli isäntä kaatoi olutta maljaan ja piti ensimmäisenä kiitos puheen  Žemynalle ja kiitti tätä kaikesta hyvästä mitä tämä on ihmisille antanut. Sitten malja kiersi ihmiseltä ihmiselle, kunnes kaikki sanoivat kiitoksensa äiti maalle. 

Žemynalle uhrattiin mustia sikoja. Sikaa pidetään maanjumalattaren eläimenä monissa eri maissa ja se varmasti liittyy siihen miten siat mielellään tonkivat maata. Sian lisäksi  Žemynalle uhrattiin leipää. Uhrilahjoja maanjumalattarelle annettiin Liettuassa vielä 1600-luvulla. 
Žemynaa juhlittiin, joka kevät raskaana olevana äitinä, koska keväisin maa syntyy uudelleen ja, joka syksy se kuolee. Žemynan kevätjuhla tunnettiin nimellä Užgavėnės. Tätä juhlaa juhlitaan maaliskuun alussa. Kristityt muuttivat sen nimeksi Mardi Gras. 

---

Žemynaa juhlittiin kuoleman vastaanottajana. Tämä ei kuitenkaan tee Žemynasta kuoleman jumalatarta, vaan hän on neutraali kuoleman suhteen. Kun kuolemme palaamme maahan eli Žemynaan, joka luo uutta elämään tuhkasta ja luista. 
Žemyna aloittaa jälleensyntymisen prosessin. 

Muinaisille liettualaisille maa oli pyhä ja he kunnoittivat maata. Maahan ei saanut sylkeä, eikä maata saanut roskata.  Heillä oli myös tapana suudella maata kahdesti päivässä. Kerran ennen töihin lähtöä ja ennen maate menoa. Myös silloin kun juhlittiin elämän suuria merkkipaaluja; nimiäisiä, häitä ja, jopa hautajaisia liettualaiset suutelivat maata kunnioittaakseen Žemynaa. 

Žemynan nimeen myös vannottiin valoja tehdessä ja oikeuden käynneissä. Ihmisillä ei kuitenkaan ollut tietynlaista mielikuvaa siitä, miltä Žemyna näytti. Yleensä häntä kuvailtiin raskaana olevana äitinä. Žemyna on maan personifikaatio ja hedelmällinen aspekti. Kun itämeren alueen mytologiaan saapui myöhemmin enemmän indo-eurooppalaisia vaikutteita Žemyna jolla siihen asti ei ollut ollut puolisoa tuli taivaan jumala Dievasin puoliso ja joskus puolison kerrotaan olevan ukkosen jumala Perkunas. Ajatusmalli äitimaasta ja isätaivaasta on löydettävissä eri muodoissa monilta eri mantereilta. Alunperin Žemynan palvonta on kuitenkin ollut yleistä ympäri Eurooppaa, jossa ns. äiti maan kultti eli vahvana jo 25 000 vuotta sitten. 

J.Balyn runo Žemynasta kiteyttää kauniisti liettualaisten ja latvialaisten luonto-suhdetta:
​
Tulin kotiini Žemeléstä
Minä palaan Žemeléen
Žeme minun äitini
Minä tulin sinusta ja palaan sinuun
Minun Žemeni, Minun äitini
Minä tulin sinusta ja tahdon palata uudelleen
Žeme, äitini, minä tulin sinusta, sinä ruokit minua
sinä kannat minua ja otat minut takaisin, kuoleman jälkeen
hyvästi, mullanmusta Žemelé, minun kantajani
Juoksin ympärilläsi, kun olin pieni
Suutelin sinua, joka aamu ja joka ilta
Žemelé sinä, joka kasvatat kukat
Sinä, joka kasvatat ruiksen ja ohran
ja kaiken viljan
Ole aina onnellinen, jumalatar sisällämme

Lähteet: on gods and holidays, the Baltic heritage, Jonas Trinkunas