Eestissä Mihklipäev eli Mikkelinpäivä (syyskuun 29s) aloitti ajanjakson nimeltä Hindedaeg (Suomessa jako-aikaa vastaava). Hindedaeg tulee eestinkielen sanasta ”hing”, joka merkitsee henkeä, henkäystä ja hengitystä. Uskottiin, että Hindedaegin aikana henget kulkivat maan päällä elävien keskuudessa. Eri lähteet kuvaavat Hindedaegin eri pituiseksi ajanjaksoksi. Joidenkin lähteiden mukaan hindedaeg loppui Kadripäevinä eli Pyhän Katariinan päivänä Marraskuun 25s ja toisten lähteinden mukaan Hindedaeg loppui Jouluaattoona ja osa lähteistä väittää, että Hindedaeg loppui Mardipäevänä. Hindedaegin perinteisiin kuului edesmenneitten ihmisten ja sukulaisten muistaminen. Balttian maat olivat Euroopan viimeisiä maita, jotka kääntyivät kristinuskoon. Monoteistiset uskonnot eivät ole juuri koskaan täysin juurtuneet Eestiin. Sellaiset luterilais/katoliset juhlat kuten pyhäinmiestenpäivä, sitä ei esimerkiksi juhlita Eestissä lainkaan eikä sillä ole ihmisille juuri minkäänlaista merkitystä. ​

​Mardipäevään kuului paljon erilaisia perinteitä. Yksi niistä oli Mardipäevän perhe-illallinen, jolla tarjottiin myös ruokaa ja lämmitettiin sauna hengille. Tapoihin kuului, että perheen emäntä ja isäntä kutsuivat henget sisään yhden kerralla. He pyysivät, että esi-vanhemmat suojelisivat viljaa ja karjaa ja kiittivät vuoden hyvästä sadosta ja siitä, että nämä suojelivat perhettä. Illallisen ja saunan jälkeen emäntä ja isäntä hyvästelivät henget ja toivottivat hyvää matkaa takaisin tuonpuoleiseen. Mardipäevän illallistarjoiluun kuului ohrapuuro, keitetty liha, pavut ja herneet ja hyvin yleinen Mardipäevän ruoka oli hanhi. Kaikenlaisten äänekkäiden töiden teko oli Mardipäevänä kiellettyä. Siihen kuului myös tabuja. Naiset eivät esimerkiksi saaneet tehdä ompeluksia tai mitään pellavaan liittyvää. Uskottiin, että jos kieltoa rikottiin, seuraavan vuoden pellava-sato ei menestyisi.

Vanhassa suomalaisessa kalenterissa Mikkelinpäivää eli Mikonpäivää vietettiin 29.9. Etelä-Savossa kyseinen päivä tunnettiin pässinpäivänä. Mikonpäivää pidettiin talven porttina ja sen vastakkainen juhla oli Hela/Vappu, joka oli portti kesään. Suomalainen pakanallinen vuodenkierto oli läheisesti yhteydessä maatalouteen ja agrikulttuuriin. Mikonpäivänä oli viiminen sadonkorjuu ja ihmiset siirtyivät ulkotöistä sisätöihin. Mikonpäivän jälkeen palvelijoilla oli vapaa viikko eli ns. runtuviikko. Runtuviikkoon kuului juhlia ja tapaamisia ja tansseja. Moni pariskunta meni myös runtuviikolla naimisiin.

Mikonpäivä liitettiin paimeniin ja se oli paimenille vuoden viimeinen työpäivä, jonka kunniaksi paimenet sytyttivät kokkoja kukkuloille. Kun lampaat ja muut eläimet haettiin sisälle tilan työntekijöiden tuli pukeutua parhaimpiinsa. Kun hevoset ja lampaat haettiin laitumilta paimenet lausuivat samalla suojeluloitsuja, jotta eläimet selviäisivät talven yli. Hevostalliin menevän portin päälle tehtiin puiden oksista suojeleva kaari, jonka ali hevoset kulkivat.

Mikonpäivänä annettiin uhrilahjoja haltijoille ja esi-vanhemmille. Heitä kiitettiin karjaonnesta ja eläinten suojelusta. Joillain alueille uhrilahjana annettiin viinaa ja leipää tai vuoltua hopeaa. Mikonpäivän aamuna kodin haltijaa muistettiin puurolautasella, joka vietiin riiheen.
Itäsuomessa, jossa Mikonpäivä tunnettiin pässinpäivänä uhrattiin pässejä ja pässin sisäelimet haudattiin haltijapuun juurelle ja pää ripustettiin puun oksille. Pässinpäivän ateriaan kuului liha, perunat, kaali, puuro juusto ja olut.

Karjalassa Mikonpäivää vastasi juhla nimeltä Pokrova. Pokrova käännettynä venäjästä suomeksi viittaa Neitsyt Marian huiviin (pokrov-suojelu, turva). Juhla oli sekoitus pakanallista kansanuskoa ja ortodoksisuutta. Karjalan pakanallisilla alueilla sadon viimeiset heinät vietiin uhrilehtoihin. Ortodoksisilla alueilla ne vietiin talon sisälle ja aseteltiin ikonien viereen ja siunattiin, minkä jälkeen heinät annettiin lehmille syötäviksi.

Pokrova oli viljelykauden loppu ja metsästyskauden alku. Siihen liittyi monenlaisia uskomuksia. Pokrovan yönä hevosten tuli nukkua suitset päällään, jotta ne eivät talven aikana paleltuisi.

Inkerissä viedessään karjaa karjasuojiin naiset lauloivat samalla maan haltijan tervehdyksen. Inkerissä Pokrova oli suosittu kalastus ja metsästyspäivä. ​

Muinaisessa Suomessa syksyn viettoon liittyi monenlaista juhlintaa. Satokauden päätös juhla, Kekri aloitti maanviljelijöiden uuden vuoden. Esi-kristillisessä maatalouskulttuurissa ja sitä, edeltäneessä metsästäjä-keräilijä kulttuurissa kaikki ympäröivät henget liittyivät maahan. Keskiajalla katolilaisuuden myötä, nämä henget nimettiin uudelleen katolilaisten pyhimysten mukaan, mutta voidaan olettaa, että heidän nimensä muistuttivat näiden kyseisten pyhimysten nimiä. 

Mikonpäivä 1.10 
Sadonkorjuun loppu. Maanviljelyn hengille jätetään ruoka-uhreja.

Pokrova
Karjalainen vastine Mikonpäivälle. Sisältää elementtejä ortodoksisuudesta.

Talviyöt ja talvipäivä 13-15.10 
Vuoden talvipuoli alkaa. Ihmiset siirtyvät ulkotöistä sisätöihin.

Simonpäivä 28.10
Päivät pimenevät. Lammet ja joet alkavat jäätyä. Kalastajat järjestävät juhlia. 

Kekri (lokakuun lopun ja marraskuun välissä)
Kekri oli muinaisen Suomen suurin festivaali. Sana kekri on johdettu proto-uralilaisesta sanasta kekraj, joka merkitsee pyörää. Toisen sanoen Kekri merkitsi vuodenpyörän pysähtymistä. Kekristä alkoi uusi vuosi. Joidenkin lähteiden (kuten Agricolan) mukaan Kekri oli muinais-suomalainen hedelmällisyyden a maanviljelyn jumala (jolla mahdollisesti oli slaavilainen alkuperä). Juhlintaan liittyi hyvä ruoka, sekä esi-vanhempien kutsuminen juhlintaan mukaan. Kekri oli hyvin perhe-keskeinen juhla, eikä sillä ollut tiettyä päivämäärää. Jokainen perhe juhli kekriä, sen jälkeen, kun kaikki maatilan syystyöt saatiin suoritettua loppuun. Voit lukea Kekristä lisää täältä. 

Marraskuu on johdettu vanhasta kuolemaa tarkoittavasta sanasta marras.

Jako-aika –  30.10 – 10.11 
Salaperäistä aikaa vanhan ja uuden vuoden välissä. Jako-ajan aikana henget lentelivät ympäriinsä.

10.11. Veripäivä
Kekrin pyhien aikana teurastus oli kiellettyä. Veripäivänä eläinten teurastaminen oli taas sallittua. 

Martin päivä –  10.11 
Martinpäivä oli syksyn juhlista viimeinen. Sen kunniaksi syötiin syksyn antimista tehty päivällinen. Muinoin martinpäivänä lapset pukeuituivat kuolleitten hengiksi eli marteiksi ja kävivät talosta taloon laulamassa ja esiintymässä. Tätä tapa harjoitetaan yhä paikoitelle maalla, naapurissamme Eestissä.

​Latviassa syyskauden aloitti Abjumidas juhla, jota juhlittiin Jumis jumalan kunniaksi. Jumis oli pakanallinen hedelmällisyyden ja sadonkorjuun jumala, jota juhlittiin syyspäivän tasauksena 22-24s syyskuuta.  

Mikeli eli suomalaisittain Mikkelinpäivä on nimetty sekä pyhimys Mikaelin että arkkienkeli Mikaelin mukaan. Latvialaisessa kansanuskossa pyhä Mikael oli kuolleitten sielujen vastaanottaja. Ennen kristinuskon saapumista se oli Jumis jumalan tehtävä.

Kuten Suomessa myös Latviassa Mikkelinpäivä oli portti talveen ja kaikkien maatilan töiden tuli olla tehtynä Mikkelinpäivään mennessä.

​Latviassa on myös uskottu jako-aikaan, eli syksyiseen ajanjaksoon jolloin kuolleiden henget vaelsivat maan päällä. Jako-ajan lopetti Velu Laiks, joka merkitsee kuolleitten aikaa, sitä seurasi Ledus likes eli jään aika. Uskottiin, että Ledus likesistä lähtien jäiden ylittäminen oli turvallista.

​Martinia eli Martindienaa juhlittiin marraskuun 10s. Suomessa vastaava juhla oli Martinpäivä. Vähän alueesta riippuen Martini oli nimetty, joko katolilaisen pyhän Martinin mukaan (St.Martin of Tours) tai luterilaisuuden perustajan Martti Lutherin mukaan. Juhla itsessään on ympäri Eurooppaa huomattavasti vanhempaa perua ja sen nimi pohjautuu alunperin ranskalaiseen kuolemanhenkeä tarkoittavaan mara-sanaan.

Martinin yönä nuoret neidot heittivät hameensa huoneen lattialle ennen nukkumaan enoa. Uskottiin, että tuleva puolisi vierailisi unessa poimimassa sen.

Martinin liittyi myös hevosten suojelu rituaali, jossa uhrattiin kukko. Martinin aattona kukolla kosketettiin hevosen turpaa, jonka jälkeen kukko nostetttin ylös aurinkoa kohti. Kukon verta vuodatettiin kauroihin, jotka syötettiin hevosille. Latvialaiset palvoivat auringon jumalatar Saulea, joten kukon nostaminen aurinkoa kohti oli samalla uhrilahja jumalattarelle. Martinpäivänä hevosen vasen takajalka värjättiin verellä. Kuollut kukko liattiin tallissa, asetettiin leivän sisään ja sitä kannettiin, kuin suitsuketta, jolla karkoitettiin pahoja henkiä.

Onneksi tätä tapaa, ei taida kukaan nykylatviassa harjoittaa. Kukko on ollut sijaiskärsijä pahojen henkien karkoittamisessa.

Martinina kulki myös marttikulkueita. Isot martit olivat aikuisia ja lapset olivat pieniä martteja. Martit olivat tavallisia ihmisiä, jotka maalasivat kasvonsa ja pukeutuivat hengiksi. Martinpäivän kulkueita on aikoinaan kulkenut myös Suomessa. Tapa on ollut yleinen Itävallassa, Saksassa, Hollannissa, Ruotsissa ja Eestissä.  

Ennenmuinoin Kekri oli Suomessa kaikista suurin juhla. Viimeinen sadonkorjuu juhla, josta virallisesti alkoi uusi vuosi. Kekri tunnetaan myös nimellä Köyri. Sanan uskotaan juontuvat kanta-uralilaisesta Kekraj-sanasta, joka on viitannut pyörään tai kehään.

Suomessa Kekrillä ei ollut yhtä määrättyä ajankohtaa vaan perhe päätti itse milloin juhlia Kekria. Yleensä juhlat pidettiin, kun viimeiset peltotyöt oli saatu päätökseen. Kekriä on Suomessa perinteisesti juhlittu Marraskuun ensimmäisellä tai toisella viikolla. 

Kekri oli satokauden päätös juhla, mutta ennnenkaikkea Kekri oli edesmenneitten muistamisen juhla. Kekri aloitti myös jako-ajan. Jakoaika on konsepti, joka löytyy lähes poikkeuksestta kaikista Pohjois-maista sekä Balttian maista (Eestissä jako-aika tunnetaan nimellä Hindedaeg). Jako-aika oli pimea ajanjakso aina Syyskuusta Joulukuuhun. Tuolloin kaikkien sekä hyvien, että pahojen henkien uskottiin olevan liikkeellä ja pystyvän vaikuttamaan ihmisiin. ​

​Kekrin perinteisiin kuului oleellisena osana Kekripukki, joka oli Suomalaisen joulupukin ensimmäinen esi-kuva. Jo Mikael Agrikola aikoinaan 1500-luvulla kirjoittaessaan ensimmäistä luettoloa suomalaisten pakanallisista jumalhahmoista mainitsi Kekrin hedelmällisyyden ja sadonkorjuun jumalana. Siitä, oliko Kekri sadonkorjuunjumala vaan pelkästään juhlan nimitys tuskin koskaan saadaan täyttä selvyyttä. Se tiedetään, että Balttian maissa ja Keski-Euroopassa on kulkenut samankaltaisia hahmoja sadonkorjuun juhlien aikaan.

Kekripukki oli yleensä nuorimies, joka oli pukeutunut nurinpäin käännettyyn turkikseen sekä laittanut päähänsä vuohen tai pukinsarvet. Kekripukki kulki kekrikulkueen kanssa, johon saattoi kuulua haamuiksi pukeutuneita nuoria miehiä sekä naisia, jotka tunnettiin nimellä kekrittäret. Kekripukki oli provosoiva ja monesti iljettävä otus. Perheiden tuli kuitenkin kestitä kekripukkia ja tämän seuruetta viinalla ja ruualla. Kestitsemisen uskottiin lisäävän seuraavan vuoden vilja-onnea. 

Kekrinä kulki myös pikku mörköjä, jotka tunnettiin nimellä kekrimöröt tai köyrimöröt. Köyrimöröt olivat pienten lasten porukoita, jotka kulkivat talosta taloon esittämässä lauluja ja pieniä näytelmiä kestitystä vastaan. Suomessa ei enää ole köyrimörköjä tai kekripukkeja kulkenut vuosisatoihin. Naapurimaassamme Eestissä taas maalla elää yhä köyrimörköjen perinne. Eestissä köyrimöröt tunnetaan nimella mardit ja mardit kulkevat mardinpäivänä kymmenes marraskuuta. ​

Itselleni Kekri on ennenkaikkea syvää pohdiskelun aikaa. Kekriä on juhlittu vainajien juhlana  ja samankaltaisia juhlia löytyy ympäri maailmaa, kuten Liettualaisten Vélinés, Irlantilaisten Samhain juhla, johon amerikkalaisten Halloween pohjautuu, Eestiläisten Mardipäev, Walesissa Calan Gaeagh sekä Meksikolaisten kuolemanpäiva juhla. Pohjoisella pallonpuoliskolla jako-aika on liittynyt ei pelkästään vainajiin ja henkiin vaan myös kirjaimellisesti maan kuolemaan. Jo Suomenkielen sana Marraskuu viittaa martaaseen eli kuoleman kuukauteen. Näin ollen Kekri on myös edustanut tietynlaista uudelleen/jälleensyntymää luonnossa. Uutta vuotta, jolloin vuoden pyörä kääntyy aina tulevaan kevääseen ja kesään. 

Hauskaa Halloweenia, Kekriä ja Kuolemanpäiväjuhlaa tai mitä syysjuhlaa ikinä juhlitkaan blogini lukijoille )O( ​