Mänty, honka, petäjä, jahnus...rakkaalla puulla on monta nimeä.

Koivu on Suomen yleisin lehtipuu ja Suomessa esiintyy rauduskoivua ja hieskoivua ja Lapissa tunturikoivua. Koivu voi elää, jopa 300 vuotiaaksi ja korkeimmat koivut voivat olla, jopa 40 metriä korkeita.
Koivu on ollut monille kansoille tärkeä ja pyhä puu ja muunmuassa suomensukuiset, balttilaiset ja slaavilaiset kansat ovat palvoneet koivuja. Venäjän kielellä koivu merkitsee myös suojelua.
Komin ja udmurtin kielissä kaskeamiseen viittavat sanat merkitsevät myös koivua. Kaskeaminen merkitsi metsän polttamista viljelymaaksi ja jos satuttiin kaskeamaan liikaa yleensä tyhjälle pellolle kasvatettiin koivikkoa.
Koivu on edustanut puhtautty, hyvyyttä, kesää ja lämpöä.

Suomenkielen koivu sana on suomalais-ugrilainen kantasana.
Mordvalaisille koivu oli maailmanpuu. Sen sisällä kulkeva mahla symboloi elämän jatkuvuutta ja jälleensyntymää ja lehvästo oli esi-vanhemmat ja taivaan kirjokansi.  

Suomessa koivu on ollut tärkeä tarvepuuu, josta on veistetty kärrynpyöriä, astioita, tuohikippoja, suksia, polttopuita, jalaksia kelkkoihin sekä vasaroiden ja kirveitten varsia. Koivun tuohi on ollut monikäyttöinen materiaali, jota käytettiin samaan tapaan mitä muovia nykyään ja siitä valmistettiin vaikka mitä, kuten kontteja, virsuja, tuokkosia, astioita, sytykkeitä ja muinaiset suomensukuiset kansat käyttivät sitä myös varhaisena kirjoituspaperina.

Suomessa ja Venäjällä koivunoksia käytettiin karjan vitsoina. Uskottiin, että koivun vitsoilla virvotut lehmät tuottivat yhtä hyvää maitoa, kuin koivun mahla. Samaa tapaa on harjoitettu myös joissain Keski-Euroopan maissa.

Koivun oksat on liitetty kesän tuloon ja ennen kodit koristeltiin koivunoksilla äitienpäiväksi ja juhannukseksi. Kesän saunailloissa käytettiin koivuisia saunavihtoja ja kesällä valmistettiin koivusta saunavihdat koko vuoden tarpeiksi. Saunavihdoissa käytetyillä oksilla on ollut symbolinen merkitys, eli hyvyyttä ja terveyttä tahtova ihminen on voinut sitoa vihtaansa koivunoksan.

Suomenkielessä yksi maaliskuun vanhoista nimityksistä oli mahlakuu. Ihmiset joivat koivun mahlaa keväisin virkistäytyäkseen pitkän talven jälkeen.

Parhailla mahlapuilla saattoi olla jopa omat nimet, kuten lehmillä ja hevosilla. Mahlapuun luvatta kaatamisesta saattoi saada sakkoa ja joutua luovuttamaan kaksi samanarvoista koivua toiselle. Mahlasta tehtiin olutta ja varakkaamman väen tiedettiin nauttivan mahlalimonaadia. Mahlaa juotiin ruokajuomana ja lääkkeenä.

Mahlaa on myös käytetty lääkkeenä rakkovioissa, keripukissa, luuvalosa ja matolääkkeenä. Koivun nuorista pihkaisista lehdistä keitettyä teetä on käytetty kääreenä ihottumiin, savipuoleen ja kolotukseen. Koivun tervaa on käytetty hammassärkyyn ja äkämiin.

Koivu liitetään myös eri jumalhahmoihin. Germaanien äitien ja lasten suojelijajumalatar Berchtaan, Roomalaisten rakkauden ja seksin jumalatar Venuksen, Irlantilaisten tulen ja äitijumalatar Brigidiin, Skandinaavien rakkauden ja seksin jumalatar Freyjaan sekä Skandinaavien ukkosen jumala Thoriin. Suomalaisessa mytologiassa koivu liitetään luonnottariin.
​
Mahlataikoja: Tytöt pesivät keväällä ensimmäiseksi valutetulla mahlalla silmänsä, etteivät päivettyisi kesällä. Taika ei tehonnut, jos mahlaa oli ehtinyt maistaa.

Eestissä Palmusunnuntai tunnetaan nimellä Urbepäev eli suomalaisittain urpupäivä ja urpu viittaa pajun kukintoon. Urbepäevinä oli tapana, että aamulla pitkään nukkuvat perheen jäsenet herätettiin, koskettamalla heitä hellästi pajunoksalla. Joskus herättäjänä toimi talon isäntä ja samalla tämä lausui onnea ja pitkää ikää toivottavan runon. Palkinnoksi saatiin munia ja keksejä. Eestissä oli myös tapana loitsia suojaloitsut eläinten ja peltojen ylle. ​

Koska pohjoisella pallonpuoliskolla, ei kasva raamatusta tuttuja palmuja, sekä luterilainen, että ortodoksinen kirkko korvasivat palmunoksat pajunoksilla. Tämän takia pajunoksat ovat sekä Suomessa, että Eestissä osa ortodoksisen kirkon pääsiäisjuhlamenoja. Luonnonuskonnoissa paju symboloi luonnon keväistä jälleensyntymää.