Louisa May Alcott rakastui tosi-elämän Friedrichiin hieman aiemmin kuin Jo, 17 vuotiaana. 

Aikamoinen tutkimusaihe, mutta todella mielenkiintoinen. Puhetta Louisan suhteesta tosi-elämän Friedrichiin ja Laurieen. 

Ilmeisesti tämä on kysymys, jota ihmiset Googlessa kysyvät. Tässäpä Alcott tutkijan vastaus. 

Unohda kaikki Pikku Naisten elokuva-versiot, kirja on paljon lähempänä totuutta. Louisa May Alcott ja tosi-elämän Laurie. 

Se, että valehdellaan rahaa saadakseen on asia erikseen, mutta että valehdellaan poistamalla päähahmon kirjallinen kehitys täysin. Miten Pikku Naisia- elokuvan ohjaaja, ei ole lukenut kirjoja ollenkaan.

Tein ensimmäisen Laurie musiikki-videon. Klipit 2019, 1933, 1994 ja 1978 Pikku Naisista. Laulu on Felix Sandmanin "Boys with emotions". 

Tässä Pikku Naisia maratoonin aikana olen katsonut ehkä noin 13 eri versiota ja on ollut jatkuva haaste löytää sellainen versio, joka olisi uskollinen kirjoille ja kuvaisi hyvin Amyn ja Laurien suhteen kehittymisen. Tähän mennessä olen löytänyt vain yhden. 9-osaisen BBC:n sarjan. Pidän kovasti Amysta ja Lauriesta kirjoissa, mutta tämä versio sai minut arvostamaan Amya ja Laurieta enemmän.

Sarja itsestään on ehkä kamalin Pikku Naisista tehty versio. Peruukit ovat kamalia ja suurin osa Britti-näyttelijöistä ei edes yritä puhua amerikkalaisella aksentilla. Todella moni hahmoista on myös täysin erilaisia mitä kirjoissa. Amy ja Laurie ovat ilahduttava poikkeus ja minulle he ovat tämän sarjan parasta antia.
​
Tässä vuoden 1970 versiossa Amya näyttelee ihastuttava Janina Faye ja Laurieta Stephen Turner ja luin, että Turnerin esitys sai aikanaan paljon kehuja ja pidin hänestä kovasti Lauriena. Turner saattaa olla kaikkien aikojen suosikki Laurieni. Hän on hurmaava ja poikamainen ja sarjassa näkyy myös Laurien rakkaus musiikkiin, sekä tämän mutkikas suhde isoisäänsä. Tämä on yksi (harvoista) versioista, joissa Laurien näyttelijällä on enemmän kemiaa Amyn kuin Jo´n näyttelijän kanssa (näinhän pitäisi asian olla, jokaisessa Pikku Naisten versioissa). Toinen, joka tulee mieleeni on vuoden 1949 versio, mutta siinä Amylla ja Lauriella on hädin tuskin kohtauksia yhdessä.

​Parasta tässä versiossa on se, että näemme Amyn ja Laurien viettävän aikaa yhdessä Euroopassa ja dialogi on otettu suoraan kirjoista. Näemme miten Laurie ei millään tahtoisi ottaa Amyltä tämän hyviä neuvoja vastaan. Lopulta Laurie kuitenkin päättää kuunnella Amya ja Laurien kasvuprosessi pojasta mieheksi voi tämän myötä alkaa. Pidän kovasti Janina Fayen Amystä, koska hänessä on samaa kipinää mitä kirjojen Amyssä. Amy on harvinainen yhdistelmä ihmistä, joka on erittäin aito ja joka samalla pitää luksus-elämästä. Vielä kaikille muistutukseksi. Kirjojen Amy ei tahtonut mennä rikkaan miehen kanssa naimisiin vain itsensä takia, vaan tukeakseen perhettään. Amy uskoi, että tulemalla rikkaan miehen  vaimoksi hän voisi nostaa perheensä ylös köydyydestä, vaikka tämä merkitsisi sitä, että Amy itse ei tulisi onnelliseksi. Tämän takia Amy harkitsi Fredin naimista, mutta Laurie muistutti tätä siitä, että rakkaus on rahaa parempi (tämä on suurin asia, mitä odota Gerwigin elokuvalta). Se lukee kirjoissa selvästi, mutta Amy on kaikissa aiemmissa elokuva-versiossa ali-kehitetty hahmo, eikä Laurien hahmonkasvua ole niissä juuri ikinä näytetty.

​Toinen asia, josta pidän  tässä adaptaatiossa, on se, että näemme, miten Amy ja Laurie pohtivat yhdessä miten he voisivat auttaa Jo´n professoria. Kirjoissa Amystä ja Lauriesta tuli filantroppi- pariskunta ja he käyttivät varallisuuttaan toisten auttamiseen. Olen aina pitänyt Amysta ja Lauriesta kirjoissa. He jakoivat samankaltaisen arvomaailman. Molemmat pitivät muodista ja seurapiirielämästä. Ehkä suosikkikohtaukseni tässä sarjassa on juuri tämä. Amy on läheinen vanhemman herra Lawrencen kanssa, Laurie kutsuu Amya ladykseen ja tämä Laurieta lordiksi. Laurie soittaa pianoa, he halaavat ja heidän välillään voi tuntea lämmön ja rakkauden.

Minua tahtoo aina ärsyttää, se miten suurimmassa osassa elokuva ja tv-versioita Amy on muutettu Jo´n kilpailijaksi. Kun ihmiset ihannoivat Jo´ta he hyvin äkkiä unohtavat tämän viat ja huonot puolet. Amy ja ovat toistensa peilikuvia. Molemmat olivat Marchin sisaruksista kaikista impulsiivisimmat ja tempperamenttisimmat. Toisin, kuin Jo, kasvaessaan Amy oppi hallitsemaan tempperamenttiaan ja tämän takia Amy valittiin mukaan Euroopan matkalle. Voimme nähdä lapsi-Amyn ja teini-Jo´n kilpailevan huomiosta, mutta vuosia myöhemmin, kun Carol-täti valitsi Amyn matkalle, Jo tajusi, että Amy ansaitsi tuon matkan ja hän pystyi syyttämään vain itseään ja myöhemmin Jo oli iloinen, siitä että häntä ei valittu, koska muuten hän ei olisi tavannut Friedrichiä. Bethin kuoleman jälkeen, kun Amy ja Laurie palasivat Concordiin Amysta  ja Jo´sta tuli entistä läheisempiä.
​
Tämä sarja teki myös hyvää työtä jälleennäkemis-kohtauksessa. Sisarten jälleen näkeminen on lämmin (kuten kirjoissa) ja hieman kateransuloinen Bethin menehtymisen takia (vaikka pidän Winonasta kovasti näyttelijänä vuoden 1994 elokuva teki tämän kohtauksen suhteen erittäin huonoa työtä).

Tämä(kään) versio ei ole täysin vikoja vailla. Janina Faye esittää myös lapsi-Amya, ja aina kun aikuinen nainen  esittää lasta, Amyn ja Jo´n riidat tuntuvat enemmän kissatappeluilta, kuin 12-vuotiaan pikku-siskon ja 15-vuotiaan isosiskon kinasteluilta. Amy ei tässä versiossa melkein huku avantoon vaan kesällä (teko)lampeen. Turnerin Laurielta puuttuu kirjojen Laurien toksinen ja suoraan sanottuna häiritsevä käytös Jo´n suhteen. En ole vieläkään nähnyt sellaista versiota, jossa sitä olisi näytetty.

Pikku Naisia ei ole rakkaustarina. Se on tarina oman identiteetin löytämisestä. Amyllä ja Lauriella on vahvat hahmonkaaret ja tämä sarjaa näyttää hyvin heidän romanssinsa kehittymisen. 
​
Sarja löytyy muunmuassa Amazon Primestä, mutta kokemukseni mukaan laatu dvd:llä/ blue raylla on parempi.

​Olin kuullut paljon kehuja tästä vuoden 1933 Pikku Naisten versiosta ja eritysesti Katherine Hepburnista Jo´na. Elokuvan katsottuani täytyy myöntää, että kehut eivät olleet turhia. Hepburn on yksi parhaista näkemistäni Jo´n esittäjistä. 

Katherine Hepburn on tämän elokuvan parasta antia ja mielestäni ainakin Jo´n suhteen tämä elokuva oli hyvin uskollinen kirjalle. Hepburn toi rooliin hyvin paljon fyysistä komediaa ja mielestäni se sopii hyvin Jo´n hahmolle. Jo on kirjoissa kuvattu olevan pitkä ja hieman kömpelö poikatyttö. Hepburn taitaa olla kaikista Jo´n näyttelijöistä pisin ja muistuttaa ulkonäöltään ehkä eniten kirjojen Jo´ta. 

​Näiden Pikku Naisia- tv/ja elokuva-versioiden vertailu on eräänlaista kulttuurihistorian tutkimusta. Olen pannut merkille esim. sen, että näissä vanhemmissa elokuvaversioissa Jo´n agressiivinen luonne puuttuu lähes täysin. Hän on kyllä hauska ja päättäväinen, mutta kirjojen Jo on erittäin tempperamenttinen ja teini-Jo omaa välillä, jopa väkivaltaisia impulsseja. Tämä Jo´n piirre alkoi näkymään elokuvissa vasta 1990-luvulla. Tämä kertoo paljon, siitä miten elokuvat kuvastavat länsimaisen naisen asemaa läpi historian. Vaikka Hepburn on mahtava Jo, hahmo näytetään 30-luvun linssin läpi, eikä täysin sellaisena hahmona mitä hän kirjassa on. 

Elokuvan on ohjannut amerikkalainen George Cukor, jonka kuuluisin filmi taitaa olla vuoden 1964 My Fair Lady. 

Pikku Naisia -kirja sijoittuu 1860-luvulle Yhdysvaltojen sisällissodan ajalle ja tämä elokuva-alkaa marssivilla sotilailla. 

​Kaikki varmaan tietävät Pikku Naisia – kirjan juonen (tai ainakin heidän pitäisi tietää). Kirja kertoo Marchin sisaruksista, boheemista Jo´sta, taiteellisesta Amy´sta, ujosta Bethistä ja äidillisestä Megistä ja heidän kasvamisesta tytöistä naisiksi. Tyttöjen pastori-isä on taistelemassa sodassa ja äiti Marmee huolehtii tytöistä ja naapurin köyhälistöstä. 

​Tämä elokuva on yksi harvoista Pikku Naisten adaptaatiosta, joissa toivon, että Jo jäisi sinkuksi. Olin pettynyt, sekä Laurieen, että Fritziin. Pidin tämän elokuvan alun Lauriesta, joka oli yksinäisen oloinen ja muistutti kirjojen alun ujoa Laurieta, mutta siihen, se sitten jäikin. Hahmon kehitys lopahti heti alkuunsa ja loppuelokuvan ajan hän muistutti lähinnä Lumikin apaattista prinssiä. Kirjojen Laurien ailahteleva ja välillä, jopa agressiivinen luonne oli missä lienee. 

​Professori Bhaer ei ollut sen parempi. Friedrichiä näytteli unkarilainen Paul Lukas, mutta ikävä kyllä hänen ja Hepburnin välillä ei ollut minkäänlaista kemiaa. Friedrichin hahmo oli myös aika erilainen mitä kirjoissa, tämä on tietysti suuri miinus, koska Fritz on Pikku Naisissa suosikki-hahmoni. Tämä elokuva-Friedrich on täysi-vastakohta kirjojen Friedrichille. Kirjojen Friedrich kunnioittaa Jo´ta ja rohkaistuu kosimaan tätä, vasta kun hän on varma Jo´n tunteista. Tämä 1933 elokuva-Friedrich tahtoo selvästi Jo´sta vaimon itselleen melkeinpä heti, kun he kohtaavat New Yorkissa (ehkä olisi kuitenkin hyvä tutustua ensin). Laurieta näyttelevä Douglas Montgomery sekä Lukasin professori Bhaer näyttävät hieman koomisilta nykykatsojille eikä kumpikaan ei muista luonteeltaan tai ulkonäöltään kirjallisia esikuviaan. 

​ Suosikki mies-näyttelijäni on tässä elokuvassa John Brookea esittävä John Davis Lodge. 

Harmillisesti en myöskään pitänyt Amystä (Joan Bennett) tässä versiossa. Ainakin Amyn ja Laurien näyttelijöillä oli kemiaa keskenään, mutta Amyllä oli koko elokuvan ajan sama hapan ilme kasvoillaan ja hän oli vain varjo kirjojen Amystä. Joan Bennett oli mielestäni sievä Amy, mutta olisi hän voinut hymyillä vähän enemmän. Pidin Jean Parkerista eteerisenä Bethinä. Parker toi mielestäni lähes uskonnollisen aspektin elokuvaan. Kirjoissa kuultaa tietynlainen ”Bethin henki” ja tämä elokuva onnistuu tavoittamaan sen. Hän ja Hepburn olivat sisaruksina hyvin uskottavat. Kirjojen kohtaus, jossa Beth pyytää kuolinvuoteeltaan Jo´ta täyttämään tämän paikan oli myös lisätty tähän versioon ja kyllähän Jo yrittää...jonkin aikaa. 

​Tämä elokuva oli suurilta osin uskollinen kirjalle.  Elokuvassa oli myös paljon dialogia, joka oli suoraan kirjasta otettu ja elokuvaan oli myös valittu sellaisia kohtauksia, joita en ole myöhemmissä elokuva-versioissa nähnyt, mikä yllätti minut positiivisesti. Elokuva kannattaa katsoa, jo ihan pelkästää Hepburnin suorituksen takia. Hän kannattelee elokuvaa alusta loppuun

Olen lisännyt maalauksiini ja valokuviini perustuvia tarroja nettikauppaani. Kuten näkyy täällä ollaan kesäisissä tunnelmissa )O( 

Olen nyt suunnilleen Pikku Naisia – maratonin puolessa välissä. Näkemättömiä versioita tuntuu putkahtavan, joka puolelta. Viimeisin Marchin sisaruksiin keskittyvä elokuva, jonka katsoin oli ”March sisters at Christmas”. En tiedä onko tätä leffaa koskaan Suomen tv:ssä näytetty. Täytyy sanoa, että koska kyseessä on nykypäivään sijoittuva löyhästi Pikku Naisiin pohjautuva elokuva tämä ei välttämättä sovi kaikille kirjojen faneille. Minusta tämä versio oli ihan ookoo. Lähinnä romanttista hömppää, mutta oli tässä muutamia oivalluksia, jotka tekivät katsomisesta mielenkiintoisen. Elokuva on ilmestynyt vuonna 2014.
​
Jo (Julie Marie Berman), Meg (Kaitlin Doubleday), Beth (Melissa Farman) ja Amy (Molly Kunz) valmistatuvat Joulun viettoon Orchad Housessa, mutta talo on niin huonossa kunnossa, että Marmee miettii sen myymistä. Kun Marmee lähtee Jouluksi Afganistaniin haavoittuneen miehensä luokse Jo ehdottaa siskoilleen, että he itse remontoivat talon ja näin tehdään. Tytöt ovat tässä versiossa aikuisia naisia. Jo kirjoittaa omia novelleita vapaa-ajallaan, mutta työkseen hän on julkkisten aave-twiittaaja, Meg opiskelee asianajajaksi, parikymppinen Amy työskentelee lavastajana paikallisessa kellariteatterissa. Beth soittaaa pianoa ja pohtii mitä tekisi elämällään. Naapurissa asuu rikas ja raamikas Laurie, jota kaikki kutsuvat tässä versiossa tämän lempinimellä Teddy (Justin Bruening). En saanut selville mikä Teddyn ammatti oli vai oliko hänellä ammattia ollenkaan. Fiktiivinen rakkauteni eli Jo´n professori Friedrich ”Fritz” Bhaer on tässä versiossa Jo´n kustannustoimittaja ja hänen nimensä on Marcus Bhaer (Mark Famiglietti). Fritz on kirjoissa Jo´ta reilut kymmenen vuotta vanhempi. Tämän version Jo, Marcus/Fritz ja Teddy ovat kaikki samanikäisiä. Ainakin moderni Bhaer pukeutuu juuri niin kuin kuvittelin nyky-ajan Bhaerin pukeutuvan.  

Jo ja Marcus 

Alussa tuntui vähän kummalliselta se, että tämän elokuvan Jo on blondi ja Amy on brunetti. Vähän ajan päästä siihen kuitenkin tottui.

Olen lukenut ehkä liikaa moderneja pikku naisia fanficcejä, joissa Jo on milloin kirjastonhoitaja tai kirjallisuusagentti, minusta oli hauska nähdä miten sisarten urat ja mielenkiinnon kohteet oli tuotu nykypäivään.

Marcus oli tietysti yhtä ihana tyyppi mitä Fritz on kirjoissa. Hän ei ole yhtään kiinnostunut nuoren julkkislaulajan elämänkerrasta, jota Jo on palkattu kirjoittamaan, vaan hän on kiinnostunut Jo´n omasta novellista ja tästä ihmisenä. Yksi asia, joista pidän näissä moderneissa versioissa on se, että ”nykypäivän Fritz” esitellään jo elokuvan alussa, mikä tietysti käy järkeen, kun niissä käsitellään aikuisen Jo´n elämään.

Koska tämä elokuva on romanttista hömppää se tietysti keskittyy Jon, Marcuksen ja Teddyn väliseen kolmiodraamaan. Teddy oli vähän liiankin mukava tässä versiossa, kirjoissa sen sentään ymmärtää miksi Jo torjuu Laurien (ahdisteleva ja paikoitellen hyvin lapsellinen käytös eikä Laurie hirveästi välittänyt Jon kirjoituksista). Tässä elokuvassa oli kohtaus, jossa Jo ja Marcus juttelevat lumisateessa ja Marcus kertoo olevansa juutalainen, joka ei vietä joulua ja he puhuvat kiinalaisista ruuasta ja melkein lähtevät jatkoille, kun Teddy tulee keskeyttämään ja eikös vaan hän tahdo puhua Jo´lle ja mitä hän sanoo. No tietysti, sen että hän haluaa olla Jo´n ystävä vaikka hän antoi tälle rukkaset. Pikkasen ärsyttävää. Ei se mitä Teddy sanoi, vaan se, että en nähnyt Jo´n ja Marcuksen tutustuvan toisiinsa lisää! Aarggh!  

Suosikki parini tässä elokuvassa olivat kuitenkin Meg ja John, jotka tuntuivat kaikista normaaleimmilta ja todenmukaisilta. Meg oli tämän elokuvan suosikkihahmoni. Meg on vanhin ja eräänlainen vara-äiti sisarilleen, mutta kirjojen Meg ei ole yhtä ura-orientoitunut mitä Jo ja Amy. Ainakin tämän elokuvan Megillä oli kunnianhimoa. Bethillä taas ei ole kunnianhimoa ja Meg yrittää auttaa tätä päättäämään mitä hän tekisi elämällään, mutta tämä saa Bethin vaan ahdistumaan entistä enemmän. Minusta tämä elokuva toi hyvin esiin Megin huolehtivaa puolta, mutta ei hänkään anna kaikkea anteeksi ja Meg välillä myös ärsyyntyy sisaruksiinsa.

Amystä pidin tässä versioissa vähiten, mikä on sääli, koska kirjojen Amy on yksi lempihahmoistani. Mielestäni Amyn hahmon kehitys on ehkä, jopa paras hahmonkaaren kuvaus mitä Pikku Naisissa on.  

Näissä moderneissa versioissa, joissa Jo ja Amy ovat aikuisia, minua välillä häiritsee jatkuva kilpailu-asetelma. Kirjoissa Amy ja Jo kiistelivät lapsina paljon keskenään, koska molemmat olivat tempperamenttisia, mutta eivät enää aikuisina ja Bethin kuoleman jälkeen heistä tuli hyvin läheisiä. Kun aikuinen Amy ja Jo tappelevat elokuvissa, se tuntuu lapselliselta ja epäkunnioittavalta alkuperäisiä hahmoja kohtaan. Amy on aikamoinen ämmä tässä versioissa. Hän melkein polttaa talon ja tuhoaa Jo´n uran (tässä kyllä mentiin Amyn suhteen jo äärimmäisyyksiin). Kirjojen aikuinen Amy on ihan toista maata.  

Amy ja Teddy kapakassa 

Tämä elokuva oli rauhallinen, tyypillinen, hyvänmielen joululeffa ja oli ihan hauska seurata taloremontin etenemistä. Luin tästä(kin) elokuvasta hyvin ristiriitaisia arvosteluja. Osa oli aika huvittavia. Varsinkin jenkeissä osa katsojista ei pitänyt, siitä miten paljon tässä elokuvassa ryypätään ja Teddy esim. antaa Jo´lle viinipullon lahjaksi. Pikku Naisensa lukeneet tietysti tietävät, että alkoholi on Marchin perheessä pannassa. Täytyy myöntää, että esim. kohtaus, jossa ala-ikäinen Amy ja Teddy vetävät baarissa shotteja naamaan, ei tunnu kovin alcottmaiselta.
Tässä versiossa Beth ei myöskään sairastu tai kuole.
​
John Shea oli mielestäni ihan sairaan hauska tässä elokuvassa. Hän esitti Teddyn isoisää vanhempaa herra Lawrencea. Hahmo oli aika erilainen mitä kirjoissa. Minulle John Shea on ikuisesti Lex Luthor Teräsmieheni sarjasta ja nyt koko maailmani on kääntynyt ylösalaisin, koska tästä lähtien näen Beth Marchin Lex Luthorin adoptoituna tyttärenä. Voi elämän kevät.