Symbolit: värttinä, silkkiperhoset, hämähäkin seitit, lankakerät
Kivi: Agaatti
Värit: violetti, sininen, musta
Planeetat: kuu, merkurius
Kasvit: kaikki haltijoihin liitetyt puut ja kasvit
Elementti: vesi, maa
Eläimet: perhoset, koit, yöperhoset, madot, heinäsirkat, pikkulinnut, joutsenet, hämähäkit

Jotkut jumalattaret ovat sellaisia, että he vainvihkaa ilmestyvät elämään. Näin kävi minulle kuningatar Mabbin kanssa. Olen tutkinut Mabbiin liittyviä myyttejä lähes 20 vuotta ja hän on minulle läheinen ja samalla täysi mysteeri.
​
Harva on kuullut kuningatar Mabbista, mutta moni on kuullut keijujen kuningattaresta. Täällä Walesissa kuningatar Mabb liitetään vahvasti Angleseyn saareen. Anglesey, sijaitsee pohjois-walesin länsi-rannikolla ja on Walesin suurin saari. Roomalaisvalloitusten aikaan Anglesey oli Britannian viimeinen druidismin-keskittymä. Joten onko ihmekkään, että tällä saarella myös tarinat keijujen kuningattaresta ovat säilyneet. Bets-Y-Coedin kylässä (joka on ehkä yksi kauneimmistä näkemistäni paikoista) voi vierailla kuuluisassa keiju-poukamassa. 

Kymriläisessä eli walesiläisessä kansanperinteessä Mabb keijujen kuningatar on lumouksen, kohtalon, unien ja mielikuvituksen jumalatar.

Ensimmäinen kirjallinen maininta kuningatar Mabbista löytyy Shakespearen Romeosta ja Juliasta 1500-luvulta, jossa kirjailija kuvaa kuningatar Mabbin keijujen kätilönä ja painajaisten tuojana. Keijujen ja jumalatarten arvonalennus alkoi Britanniassa jo varhaisella keskiajalla kristinuskon levitessä.

Walesissa Mabb liitetään Tylwtyh Tegiin eli haltija kansaan (lausutaan thalwi theig). Ympäri maailmaa keijut on liitetty kohtaloon ja kohtalon jumalattariin. Näin ollen voimme päätellä, että kuningatar Mabb oli alunperin kohtalon jumalatar. Kohtalon jumalatar monesti ilmestyy kolmen jumalattaren hahmossa (jotka monesti ovatkin yksi ja sama jumalatar, pyhän naiseuden kolminaisuus). Walesissa kolme jumalatarta tunnettiin nimellä Bendith y Mamau eli äitien siunaus. Nämä kolme kohtalon jumalatarta ovat myös satujen kolme kummitätiä eli lapsen kolme haltiaa. Ajatus ihmisen suojelijahaltiasta tai haltioista on yleismaailmallinen ja niitä löytyy mm. arabialaisista, iranilaisista, uralilaisista, saamelaisista, suomalaisista, skandinaavisista, germaanisista, kelttiläisistä, sumerialaista, persialaisista ja alkuperäisamerikkalaisten myyteistä.

​​Mitä tulee Kuningatar Mabbiin tv-esiintymisiin oma suosikkini on vuoden 1998 Hallmarkin minisarja Merlin, jossa kuningatar Mabbia sekä tämän sisarta järvenneitoa näytteli Miranda Richardson. Sarjassa Mabb edusti pakanallista maailmaa ja jumalatar-kulttia. Vaikka sarjassa Mabb oli pahis hän herätti mielenkiintoni kyseistä jumalatarta kohtaan ja siitä alkoi pitkäaikainen tutkimukseni keiju mytologiasta.  

Tarinoita keijujen kuningattaresta on kerrottu ympäri maailmaa. Erityisen suosittuja ne ovat olleet Irlannissa, Walesissa ja Skotlannissa, joissa tarinat kertovat ihmisistä, jotka ovat kadonneet ja hetken ajan eläneet keijujen joukossa. Joissain tarinoissa mies vielä rakastuu keijukuningattareen, mutta keijukuningatar ei voi koskaan naida kuolevaista. Myytissä Mabb katoaa haltijamaailmaan ja hallitsee sitä ikuisesti. Hän ilmaantuu niille, jotka kutsuvat häntä ja haluavat ymmärtää Tylwyth Tegia.

Fairy-glen eli keijupoukama Bets-y-coedin kylässä. 

Viimeisin kuningatar Mabb maalaukseni vuodelta 2017 "Univerkon kutoja". 

​Ennen Ukko jumalaa suomalaisessa mytologiassa ilmaa ja taivasta hallitsi jumala nimeltä Ilma. Ilman naispuolinen personifikaatio on jumalatar Ilmatar (jonka Kalevalassa mainitaan olevan Väinämöisen äiti). Ilman ja Ilmattaren suhde on epäselvä. Ilma jumalan tytär oli Nunnus, joka oli kuuran ja kylmän ilman tuoja. Ismo oli sateen hengetär. Kapo oli pienen tytön muotoinen henki, joka oli sateenkaarten luoja. Kapo oli myös salvojen tekijä ja shamaanin apuri. Sumutar oli Sumun tytär, joka asui pimeillä soilla. Auteretar oli aamuruskon jumalatar. Panuttaret olivat liekkien jumalattaria ja Panu-jumalan tyttäriä.

​Ajatus pienestä, siivekkäästä, lapsenomaisesta keijukaisesta ilmestyi suomalaiseen tarinanankerrontaan vasta 1900-luvun alussa Englantilaisten lastenkirjojen myötä. Suomalaisessa kansanperinteessa luonnonhengillä harvoin oli siipiä. Suomenkielen sana keiju on johdettu sanasta keijungainen. Keijungainen oli pieni siivekäs olento, jonka ruumis oli kokonaan, joko valkoisen tai mustan karvan peitossa. Ne olivat kuoleman henkiä, jotka asuivat hautausmailla. Parasta aikaa nähdä keijungaisia oli Kekri, jolloin niitä saattoi nähdä tanssimassa hautojen päällä. Uskottiin myös, että ihmnen kuollessaan saattoi nähdä keijungaisia tanssimassa ympärillään.

Maahinen eli menninkäinen oli pieni maan alla asuva otus. Jo maahisen nimi viittaa maahan. Ennen vanhaan uskottiin, että maahiset elivät maailmassa, joka oli ihmisten maailman peilikuva. Kun ihmisten maailmassa oli päivä, oli maahisten maailmassa yö. Maahisten magia oli ikuista ja voimakasta eikä niitä sopinut suututtaa. Joskus maahinen saattoi auttaa ihmistä hädän hetkellä ja tulla ihmisen suosijaksi. Suomalaisessa kansanperinteessä löytyy paljon tarinoita maahisten hautaamista aarteista, joita voi löytää virvatulia seuraamalla. ​

Balttialainen keiju tunnetaan nimellä Lauma (yksikkö), monikossa Laumes. Haltijoiden palvonta juontaa aina mesoliittiselle kivikaudelle ja on vanhempaa, kuin minkään yksittäisen jumalhahmon palvonta. Laumat liitettiin vahvasti kohtalon jumalatar Laimaan sekä maan jumalatar Zemynaan. Äiti maan palvonta juontaa Euroopassa aina 30 000 vuoden taakse.
​
Laumat olivat ennenkaikkea luonnonhenkiä. Varhaisimmat kuvaukset Laumoista eivät ole mitenkään erityisen miellyttäviä. Nämä tarinat ajoittuvat jääkauden jälkeiselle ajalle, jolloin ensimmäiset Latvian ja Liettuan asukkaat saapuivat. Ehkä haltijamyytit saivat inspiraationsa tuolloin vallalla olleesta totemistisesta maailmankatsomuksesta. Laumojen kerrottiin olevatn antropomorgisia eli eläinten ja ihmisten risteytymiä. Niiden yläruumis oli naisen ja alaruumis oli hevosen, karhun, vuohen tai koiran. Monesti niillä oli vain yksi silmä keskellä otsaa (samaan tapaan mitä monilla suomalaisilla tontuilla kansanperinteessä). Laumat, jotka olivat naisten ja hevosten risteytymiä muistuttivat paljon kreikkalaisen mytologian kentaureja. Laumojen rooli oli kaksijakoinen. Niitä pidettiiin vaarallisina viettelijöinä, jotka tuhosivat miehiä. Toisaalta ne olivat naisten, lasten ja orpojen suojelijoita. Kohtalonjumalatar Laimaa palvoivat varsinkin raskaana olevat naiset, koska Laima oli se, joka päätti jokaisen ihmisen kohtalosta.  

Vuosituhansien kuluessa laumat alkoivat näyttämään yhä enemmän siltä, mitä nykyajan ihminen uskoo keijujen näyttävän. Enää laumat eivät olleet eläinten ja ihmisten hybridejä, vaan näyttivät tavallisilta nuorilta naisilta. He pukeutuivat hienoimpaan silkkiin, ja joillain heistä saattoi olla myös siivet. Joidenkin myyttien mukaan laimat olivat menehtyneiden orpolasten henkiä. Laumat olivat ennenkaikkea luonnonhenkiä, jotka liittyivät neljään eri elementtiin, veteen, tuleeen, ilmaan ja maahan. Laumat asuivat metsissä, järvissä, hylätyissä saunoissa, soilla ja niityillä. Ne rakastivat laulua ja tanssia. Tanssimisen jälkeen laimojen askeleitten jäljet muuttuivat sieniksi ja kukkasiksi. Laumoilla oli kyky nostattaa sadetta ja myrskyjä. Tämä ajatus on varmaan lähtöisin slaavilaisista rusalkamyyteistä. Rusalkoilla oli samankaltaisia kykyjä.  

​Laumat liitettiin kehräämiseen ja värttinöihin. Jumalatar Laiman symboli olikin värttinä. Lanka, jota hän kehräsi symboloi ihmisen elämää. Laima vastasi kaikesta mitä luonnossa ja ihmisen elämässä tapahtui. Hänen kerrottiin kehräävän kaiken ihmiselämän yhteen. Laimaa palvottiin laajalti, koska hän vastasi ihmisten onnekkuudesta.  

Liettuasta lötyy kaunis tarina laumasta nimeltä Vaiva. Ukkosen jumala Perkunas oli rakastunut Vaivaan, mutta Vaiva oli rakastunut ihmismieheen, muusikkoon nimeltä Straublus. Perkunas sieppasi Vaivan ja vei hänet pilviin asumaan. Vaiva heitti värikkään vyön maahan ja Straublus yritti ottaa sen kiinni. Vyö oli sateenkaari ja aina, kun se näkyy taivaalla Vaiva yrittää kurkottaa rakastettuaan. Tarinan toisessa versiossa Vaiva oli menossa naimisiin Perkunaksen kanssa, mutta häntä tavoitteleekin kuun jumala Menulis.  

Liettuassa laumat liitettiin lähinnä metsiin, luontoon ja hedelmällisyyteen, Latviassa laumat liittyivät äitiyteen ja synnyttämiseen. Uskottiin, että jos äiti kuolisi synnytyksen aikana laumasta tulisi lapsen haltija-kummitäti ja suojelija. Lauman velvollisuus oli suojella lasta läpi koko tämän elämän (usko suojelusenkelehin voi hyvinkin pohjautua tähän ajatukseen). Keskiajan Eurooppa oli jatkuvien sotien riimaava. Kristinuskon levitessä jumalattaret kuten Laima demonisoitiin ja heidät muutettiin vanhoiksi akoiksi. Tuona aikana myös Liettua ja Latvia olivat patriarkaalisia yhteiskuntia, mitä aiemmin. Muinaisbalttilainen uskomusjärjestelmä oli tasa-arvoinen, monin paikoin, jopa matriakaalinen. Kaikkea elämää hallitsi auringon jumalatar Saule (Suomessa Päivättärellä uskotaan olleen hyvin suuri rooli elämän antajana). Jumalattarien mukana tuhottiin myös keijut ja laumat muuttuivat vanhoiksi noita-naisiksi. Enää laumat eivät olleet lasten ja orpojen suojelijoita. Nyt lauma tappoi äidin tahallaan, jotta hän voisi pitää lapsen itsellään.  

Laumojen perintö kuitenkin yhä elää nykypäivän Latviassa ja Liettuassa, jossa muinaisia pyhiä jumaluuksien ja haltijoiden palvontapaikkoja suojellaan aktiivisesti.