Symbolit: värttinä, silkkiperhoset, hämähäkin seitit, lankakerät
Kivi: Agaatti Värit: violetti, sininen, musta Planeetat: kuu, merkurius Kasvit: kaikki haltijoihin liitetyt puut ja kasvit Elementti: vesi, maa Eläimet: perhoset, koit, yöperhoset, madot, heinäsirkat, pikkulinnut, joutsenet, hämähäkit
Jotkut jumalattaret ovat sellaisia, että he vainvihkaa ilmestyvät elämään. Näin kävi minulle kuningatar Mabbin kanssa. Olen tutkinut Mabbiin liittyviä myyttejä lähes 20 vuotta ja hän on minulle läheinen ja samalla täysi mysteeri.
Harva on kuullut kuningatar Mabbista, mutta moni on kuullut keijujen kuningattaresta. Täällä Walesissa kuningatar Mabb liitetään vahvasti Angleseyn saareen. Anglesey, sijaitsee pohjois-walesin länsi-rannikolla ja on Walesin suurin saari. Roomalaisvalloitusten aikaan Anglesey oli Britannian viimeinen druidismin-keskittymä. Joten onko ihmekkään, että tällä saarella myös tarinat keijujen kuningattaresta ovat säilyneet. Bets-Y-Coedin kylässä (joka on ehkä yksi kauneimmistä näkemistäni paikoista) voi vierailla kuuluisassa keiju-poukamassa. Tylwtyh Teg
Kymriläisessä eli walesiläisessä kansanperinteessä Mabb keijujen kuningatar on lumouksen, kohtalon, unien ja mielikuvituksen jumalatar. Ensimmäinen kirjallinen maininta kuningatar Mabbista löytyy Shakespearen Romeosta ja Juliasta 1500-luvulta, jossa kirjailija kuvaa kuningatar Mabbin keijujen kätilönä ja painajaisten tuojana. Keijujen ja jumalatarten arvonalennus alkoi Britanniassa jo varhaisella keskiajalla kristinuskon levitessä. Walesissa Mabb liitetään Tylwtyh Tegiin eli haltijakansaan (lausutaan thalwi theig). Ympäri maailmaa keijut on liitetty kohtaloon ja kohtalon jumalattariin. Näin ollen voimme päätellä, että kuningatar Mabb oli alunperin kohtalon jumalatar. Kohtalon jumalatar monesti ilmestyy kolmen jumalattaren hahmossa (jotka monesti ovatkin yksi ja sama jumalatar, pyhän naiseuden kolminaisuus). Walesissa kolme jumalatarta tunnettiin nimellä Bendith y Mamau eli äitien siunaus. Nämä kolme kohtalon jumalatarta ovat myös satujen kolme kummitätiä eli lapsen kolme haltiaa. Ajatus ihmisen suojelijahaltiasta tai haltioista on yleismaailmallinen ja niitä löytyy mm. arabialaisista, iranilaisista, uralilaisista, saamelaisista, suomalaisista, skandinaavisista, germaanisista, kelttiläisistä, sumerialaista, persialaisista ja alkuperäisamerikkalaisten myyteistä. ![]()
Mitä tulee Kuningatar Mabbin tv-esiintymisiin oma suosikkini on vuoden 1998 Hallmarkin minisarja Merlin, jossa kuningatar Mabbia sekä tämän sisarta järvenneitoa näytteli Miranda Richardson. Sarjassa Mabb edusti pakanallista maailmaa ja jumalatar-kulttia. Vaikka sarjassa Mabb oli pahis hän herätti mielenkiintoni kyseistä jumalatarta kohtaan ja siitä alkoi pitkäaikainen tutkimukseni keiju mytologiasta.
Tarinoita keijujen kuningattaresta on kerrottu ympäri maailmaa. Erityisen suosittuja ne ovat olleet Irlannissa, Walesissa ja Skotlannissa, joissa tarinat kertovat ihmisistä, jotka ovat kadonneet ja hetken ajan eläneet keijujen joukossa. Joissain tarinoissa mies vielä rakastuu keijukuningattareen, mutta keijukuningatar ei voi koskaan naida kuolevaista. Myytissä Mabb katoaa haltijamaailmaan ja hallitsee sitä ikuisesti. Hän ilmaantuu niille, jotka kutsuvat häntä ja haluavat ymmärtää Tylwyth Tegia.
![]() Fairy-glen eli keijupoukama Bets-y-coedin kylässä. ![]()
Viimeisin kuningatar Mabb maalaukseni vuodelta 2017 "Univerkon kutoja".
0 Comments
Muinaisten Suomea asuttavien heimojen maailmankuva oli animistinen. Ihmiset uskoivat, että luonnossa kaikella oli oma henki ja sielu eli haltija. Luonto oli täynnä näkymättömiä olentoja. Suomalaisen mytologian haltiat eivät ole Helinä-keijumaisia pieniä siivekkkäitä naisia vaan haltiat ovat kaiken kokoisia ja muotoisia.
Luonnon Tyttäret
Suomalaisessa mytologiassa suurin osa luonnonhaltijoista on kuvattu olevat naispuolisia. Luonto itse oli jumalatar nimeltä Luonto. Luonnon tyttäret olivat kolme luonnotarta. Itämeren suomalaisessa myytissä luonnottaret olivat niittämässä heinää sumuisella saarella, kun merestä nousi hirviä turisas, joka poltti heinän poroksi. Onni onnettomuudessa luonnottaret olivat etsimässä tuhkaa, jotta he voisivat pestä auringon eli Päivän pojan kasvot. Mutta ennen kuin he pystyivät keräämään tuhkaa, tuhka lensi itätuulen hengen mukana pyhään lähteeseen, josta nousi suuri mänty. Balttiasta löytyy samankaltainen tarina. Siinä merestä nousee mies kirves olalla. Suuri mänty peittää auringon. Mies hakkaa männyn kirveellään ja aurinko tulee esiin. Männyn uskotaan olevan yksi esimerkki maailman puusta.
Ilman ja Tulen henget
Ennen Ukko jumalaa suomalaisessa mytologiassa ilmaa ja taivasta hallitsi jumala nimeltä Ilma. Ilman naispuolinen personifikaatio on jumalatar Ilmatar (jonka Kalevalassa mainitaan olevan Väinämöisen äiti). Ilman ja Ilmattaren suhde on epäselvä. Ilma jumalan tytär oli Nunnus, joka oli kuuran ja kylmän ilman tuoja. Ismo oli sateen hengetär. Kapo oli pienen tytön muotoinen henki, joka oli sateenkaarten luoja. Kapo oli myös salvojen tekijä ja shamaanin apuri. Sumutar oli Sumun tytär, joka asui pimeillä soilla. Auteretar oli aamuruskon jumalatar. Panuttaret olivat liekkien jumalattaria ja Panu-jumalan tyttäriä.
Puiden Henget
Suomalaisessa kansanperinteessä jokaisella puulajilla oli oma haltija. Katajien haltija oli Katajatar. Katajien henkien kerrottiin olevan kaikista kauneimpia ja ystävällisimpiä. Pihlajien Pihlajatar. Tuomien Tuometar. Havutar oli havupuiden jumalatar. Honka oli mäntyjen haltija, sekä karhujen emuu. Puiden henkiä pidettiin metsänjumala Tapion ja jumalatar Mielikin tyttärinä. Puiden palvonta oli hyvin yleistä kaikille suomensukuisille, itämeren suomalaisille ja saamelaisille heimoilla. Suomessa perheillä oli pihalla erityinen haltijapuu. Uskottiin, että puun sisällä asuva haltija suojeli perhettä ja perheenjäseniä. Haltijapuulle uhrattiin aina suurina juhlapyhinä ja elämän merkkipäivinä. Haltijapuu istutettiin, kun perhe muutti taloon tai lapsen syntyessä.
Keijungainen
Ajatus pienestä, siivekkäästä, lapsenomaisesta keijukaisesta ilmestyi suomalaiseen tarinanankerrontaan vasta 1900-luvun alussa Englantilaisten lastenkirjojen myötä. Suomalaisessa kansanperinteessa luonnonhengillä harvoin oli siipiä. Suomenkielen sana keiju on johdettu sanasta keijungainen. Keijungainen oli pieni siivekäs olento, jonka ruumis oli kokonaan, joko valkoisen tai mustan karvan peitossa. Ne olivat kuoleman henkiä, jotka asuivat hautausmailla. Parasta aikaa nähdä keijungaisia oli Kekri, jolloin niitä saattoi nähdä tanssimassa hautojen päällä. Uskottiin myös, että ihmnen kuollessaan saattoi nähdä keijungaisia tanssimassa ympärillään.
Tonttu
Kaikista kuuluisin suomalainen haltija on tietysti tonttu. Tonttu sana on johdettu sanasta tontti ja alunperin tontut olivat paikkasidonnaisia rakennusten haltijoita. Tontut liitettiin vahvasti esi-vanhempien palvontaan. Kansanperinteessä kerrotaan, että talon ensimmäisesta rakentajasta tai asukkaasta tuli edesmentyään talon haltija. Joskus suvun kanta-isää tai kanta-äitiä pidettiin myös talon haltijana. Saunassa ensimmäisestä kylpijästä tuli saunanhaltija eli aunatonttu. Tontut yleensä kuvattiin vanhoiksi naisiksi ja herroiksi. Nykysuomessa yleisin tonttu taitaa olla korvatunturilla asuva joulutonttu.
Maahinen
Maahinen eli menninkäinen oli pieni maan alla asuva otus. Jo maahisen nimi viittaa maahan. Ennen vanhaan uskottiin, että maahiset elivät maailmassa, joka oli ihmisten maailman peilikuva. Kun ihmisten maailmassa oli päivä, oli maahisten maailmassa yö. Maahisten magia oli ikuista ja voimakasta eikä niitä sopinut suututtaa. Joskus maahinen saattoi auttaa ihmistä hädän hetkellä ja tulla ihmisen suosijaksi. Suomalaisessa kansanperinteessä löytyy paljon tarinoita maahisten hautaamista aarteista, joita voi löytää virvatulia seuraamalla.
Balttialainen keiju tunnetaan nimellä Lauma (yksikkö), monikossa Laumes. Haltijoiden palvonta juontaa aina mesoliittiselle kivikaudelle ja on vanhempaa, kuin minkään yksittäisen jumalhahmon palvonta. Laumat liitettiin vahvasti kohtalon jumalatar Laimaan sekä maan jumalatar Zemynaan. Äiti maan palvonta juontaa Euroopassa aina 30 000 vuoden taakse.
Laumat olivat ennenkaikkea luonnonhenkiä. Varhaisimmat kuvaukset Laumoista eivät ole mitenkään erityisen miellyttäviä. Nämä tarinat ajoittuvat jääkauden jälkeiselle ajalle, jolloin ensimmäiset Latvian ja Liettuan asukkaat saapuivat. Ehkä haltijamyytit saivat inspiraationsa tuolloin vallalla olleesta totemistisesta maailmankatsomuksesta. Laumojen kerrottiin olevatn antropomorgisia eli eläinten ja ihmisten risteytymiä. Niiden yläruumis oli naisen ja alaruumis oli hevosen, karhun, vuohen tai koiran. Monesti niillä oli vain yksi silmä keskellä otsaa (samaan tapaan mitä monilla suomalaisilla tontuilla kansanperinteessä). Laumat, jotka olivat naisten ja hevosten risteytymiä muistuttivat paljon kreikkalaisen mytologian kentaureja. Laumojen rooli oli kaksijakoinen. Niitä pidettiiin vaarallisina viettelijöinä, jotka tuhosivat miehiä. Toisaalta ne olivat naisten, lasten ja orpojen suojelijoita. Kohtalonjumalatar Laimaa palvoivat varsinkin raskaana olevat naiset, koska Laima oli se, joka päätti jokaisen ihmisen kohtalosta.
Vuosituhansien kuluessa laumat alkoivat näyttämään yhä enemmän siltä, mitä nykyajan ihminen uskoo keijujen näyttävän. Enää laumat eivät olleet eläinten ja ihmisten hybridejä, vaan näyttivät tavallisilta nuorilta naisilta. He pukeutuivat hienoimpaan silkkiin, ja joillain heistä saattoi olla myös siivet. Joidenkin myyttien mukaan laimat olivat menehtyneiden orpolasten henkiä. Laumat olivat ennenkaikkea luonnonhenkiä, jotka liittyivät neljään eri elementtiin, veteen, tuleeen, ilmaan ja maahan. Laumat asuivat metsissä, järvissä, hylätyissä saunoissa, soilla ja niityillä. Ne rakastivat laulua ja tanssia. Tanssimisen jälkeen laimojen askeleitten jäljet muuttuivat sieniksi ja kukkasiksi. Laumoilla oli kyky nostattaa sadetta ja myrskyjä. Tämä ajatus on varmaan lähtöisin slaavilaisista rusalkamyyteistä. Rusalkoilla oli samankaltaisia kykyjä.
![]()
Laumat liitettiin kehräämiseen ja värttinöihin. Jumalatar Laiman symboli olikin värttinä. Lanka, jota hän kehräsi symboloi ihmisen elämää. Laima vastasi kaikesta mitä luonnossa ja ihmisen elämässä tapahtui. Hänen kerrottiin kehräävän kaiken ihmiselämän yhteen. Laimaa palvottiin laajalti, koska hän vastasi ihmisten onnekkuudesta.
![]()
Liettuasta lötyy kaunis tarina laumasta nimeltä Vaiva. Ukkosen jumala Perkunas oli rakastunut Vaivaan, mutta Vaiva oli rakastunut ihmismieheen, muusikkoon nimeltä Straublus. Perkunas sieppasi Vaivan ja vei hänet pilviin asumaan. Vaiva heitti värikkään vyön maahan ja Straublus yritti ottaa sen kiinni. Vyö oli sateenkaari ja aina, kun se näkyy taivaalla Vaiva yrittää kurkottaa rakastettuaan. Tarinan toisessa versiossa Vaiva oli menossa naimisiin Perkunaksen kanssa, mutta häntä tavoitteleekin kuun jumala Menulis.
Liettuassa laumat liitettiin lähinnä metsiin, luontoon ja hedelmällisyyteen, Latviassa laumat liittyivät äitiyteen ja synnyttämiseen. Uskottiin, että jos äiti kuolisi synnytyksen aikana laumasta tulisi lapsen haltija-kummitäti ja suojelija. Lauman velvollisuus oli suojella lasta läpi koko tämän elämän (usko suojelusenkelehin voi hyvinkin pohjautua tähän ajatukseen). Keskiajan Eurooppa oli jatkuvien sotien riimaava. Kristinuskon levitessä jumalattaret kuten Laima demonisoitiin ja heidät muutettiin vanhoiksi akoiksi. Tuona aikana myös Liettua ja Latvia olivat patriarkaalisia yhteiskuntia, mitä aiemmin. Muinaisbalttilainen uskomusjärjestelmä oli tasa-arvoinen, monin paikoin, jopa matriakaalinen. Kaikkea elämää hallitsi auringon jumalatar Saule (Suomessa Päivättärellä uskotaan olleen hyvin suuri rooli elämän antajana). Jumalattarien mukana tuhottiin myös keijut ja laumat muuttuivat vanhoiksi noita-naisiksi. Enää laumat eivät olleet lasten ja orpojen suojelijoita. Nyt lauma tappoi äidin tahallaan, jotta hän voisi pitää lapsen itsellään.
Laumojen perintö kuitenkin yhä elää nykypäivän Latviassa ja Liettuassa, jossa muinaisia pyhiä jumaluuksien ja haltijoiden palvontapaikkoja suojellaan aktiivisesti. '
Lähteet: Of gods and holidays, the Baltic heritage, Jonas Trinkunas ![]()
Suvi Niinisalon Keijukaisten lähteillä kuuluu ehdottomasti lempi-mytologia kirjojeni joukkoon. Suvi Niinisalo on taidehistorioitsija sekä keiju-mytologian asiantuntija.
Kirja alkaa tutustumalla luonnonhenkiin ympäri Eurooppaa, aina suomalaisesta metsänhengestä Shakespearen Titaniaan. Niinisalon kirjoitustyyli on kepeä, mutta samalla asiallinen, mistä itse pidän kovasti. ![]()
Keijukaisten lähteillä tutkii, sitä miten ihmisten mielikuva keijuista on muuttunut hyvin erilaisista hengistä pieniksi, siroiksi ja siivekkäiksi. Siihen on vaikuttanut muunmuassa J.M.Barrien Peter Pan näytelmä. Helinä-Keiju hahmon synty ja kehitys aina Disneyn Helinä-keijuiksi. Keijukaisimagon muuttumiseen on myös vaikuttanut viktoriaanisen ajan uskonnollinen puritanismi, romantiikan aika,sekä 1800-luvun kansallisaatteet. Yksi suurimmista merkittävimmistä tekijöistä oli lapsuuden tärkeyden ymmärtämien/ psykologian kehitys (lapsityövoiman käytön lopettaminen Englannissa ja muualla Euroopassa). Kehitys johti lastenkirja-kulttuurin syntyyn sekä kirjankuvitustaiteen nousuun. 1800-lukua pidetäänkin yleiseti kuvitustaiteen kultakautena.
Keijujen ulkonäköön länsimaissa on myös suuresti vaikuttanut pre-raphaelistien taideryhmä. Viktoriaanisen ajan englannissa erotiikka ja seksuaalisuus tuli pitää visusti piilossa tuon ajan tapakulttuurissa. Pre-raphaelistit keksivät keinon kiertää tapanormeja keskittymällä ammentamaan runo ja maalausaiheita myyteistä ja kansanperinteistä ![]()
Viktoriaanisen ajan kaksi ehkä kuuluisinta keijutaiteilijaa olivat tuon ajan kuuluisimmat
naispuoliset kirjankuvittajat: Cicely Mary Barker sekä Margaret Tarrant. Molempien keijukuvat ovat vahvasti vaikuttaneet keijujen ulkonäköön niin kirjallisuudessa, elokuvissa ja taiteessa. Kirjassa on paljon kiinnostavaa tietoa kaikille, jotka pitävät keijuihin liittyvästä tarustosta ja mytologiasta. Se käsittelee laajasti ennen kristinuskon tuloa Euroopassa vallalla olleita käsityksiä keijuista ja haltioista, niihin liittyviä uskomuksia sekä taruja, joihin uskomukset perustuvat aina antiikin kreikasta, Brittein saarille ja Suomeen. Käsikädessä keijumytologian ja taruston kanssa kulkevat kuuluisat kirjat, jotka käsittelevät keijuja (Peter Pan, Cicely Mary Barkerin Big book of fairies) kuvitustaiteen synty ja kehittyminen Britanniassa ja myöhemmin Suomessa. Sekä lapsuuden ymmärtäminen ja ajatustapojen muuttuminen. Opiskelen itse lastenkirjojen kuvittamista niin kirjassa on hyvää tietämystä lastenkirjojen sekä kirjapainon historiasta. Kirjassa käsitellään myös keijujen muodonmuutosta Suomessa aina vanhasta suomalaisen mytologian kalmanhenki Keijungaisen hahmosta sieväksi, pieneksi, siivekkääksi keijukaiseksi. Suomeen pieni ja siivekäs keijukaishahmo saapui alunperin ulkomailta tuotujen lastenkirjojen myötä. Kirjassa mainitaan myös kuuluisia suomalaisia keijukais-satuja kuten Pessi ja Illusia, sekä niihin liittyviä kuvituksia. Myös suomessa ilmestyneitä satukokoelmia, joissa on ollut keijukaisaiheisia kuvituksia ja kuvittajia pohjoismaista, kuten Rudolf Koivu ja Elsa Beskow. Teos on hyvin monipuolinen ja äärimmäisen kaunis aina kultakoristeltua kantta myöten sisällön värikuvituksiin. Ehkä itse olisin toivonut keijumytologiaa muualtakin kuin Euroopasta, mutta koska aihe nivoutuu yhteen kirjankuvituksen kehitykseen Britanniassa ja Suomessa ehkä parempi näin. Voin suositella tätä kirjaa kaikille keijujen mytologiasta ja ylipäänsä taidehistoriasta kiinnostuneilla. Sain itse kyseisen kirjan joululahjaksi vuosia sitten ja se on minulla yhä kovassa käytössä. |
NiinaKuvittaja, kuvataiteilija ja kansanperinteen tutkija. Pitää kissoista, teestä ja syksystä. Asialliset kommentit ja keskustelu ovat aina tervetullutta ja pyrin vastaamaan kommentteihin ja kysymyksiin heti, kun pystyn :)
Uhkailusta, kuvien/tekstien luvatta kopionnista tulee automaattinen porttikielto ja rikosilmoitus. Blogiarkisto
April 2021
Kategoriat
All
|