Teimme Emman kanssa hullunhauskan Disney laulu haasteen. Emma yritti tunnistaa suomalaisia versioita Disney lauluista, ja minä alkuperäisiä englanninkielisiä.

Jokunen vuosi sitten tein viiden minuutin Disney haasteen (englanniksi). Hauskaa oli! Kaverini Kayla myös lähetti minulle jänniä Amerikkalaisia Halloween karkkeja tutkittavaksi. 

​2. Unohtumaton hetki missä tahansa Disneyn teemapuistoissa?

Muutama vuosi takaperin oltiin siskon kanssa Pariisin Disneylandissa. Sisko bongasi Pocahontas-elokuvan Ratcliffen ja meni pyytämään nimmaria. Ratcliffe otti siskoni hatun ja yritti laittaa sen roskikseen. Teemapuistojen pahikset tosiaan pitäytyvät roolissaan. Sisko sai nimmarin, valokuvan ja hattunsa takaisin. Oli kyllä huvittavaa.
​3. Mikä Ei-Disney laulu tuo sinulle muistoja Disneyn teemapuistoista tai elokuvista?

Aina, kun kuulen Indiana Jonesin tunnarin toivon, että olisin Adventure landissa.

​Soturinainen

Rauhanlähettiläs

​En osaa valita vain yhtä suosikkia; Mulan, Merida, Megara, Kida ja Jessica Rabbit. Mulan ja Merida ovat soturisieluja. Megaralla, Kidalla ja Jessicalla on asennetta vaikka muille jakaa.
Pocahontasilla on myös sisäistä voimaa. Pocahontas on myös soturisielu, mutta hän ei usko väkivallan käyttöön vaan etsii rauhanomaiset ratkaisut.

​Toinen Disney miespuolisista suosikeistani on Prinsessa Ruususen Prinssi Phillip. Monin tavoin Prinssi Phillip aloitti uudenlaisen Disney Prinssien perinteen. Lumikissa ja Tuhkimossa prinssit olivat lähinna naispäähahmojen koristeita. Phillip on aktiivinen hahmo. Hän on maanläheinen ja koominen (varsinkin, kun hän keskustelee hevosensa Simpsonin kanssa). Hyvin hellyyttävä flirttaillessaan Auroralle ja kohtauksissa, joissa hän keskustelee isänsä kanssa. Kohtaukset, joissa prinssi on kuninkaan kanssa näemme tulevan modernin hallitsijan. Phillip myös selvästi välittää isästään paljon, vaikka ajatteleekin tämän omaavan vanhanaikaiset näkemykset (ainakin mitä tulee kuninkaallisten naimakauppoihin).

Kolmas suosikkini on kaikista Disney nörteistä nörtein Milo Thatch!

Kuten alussa mainitsinkin pidän Atlantiksesta, koska se on hyvin erilainen verrattuna muihin Disneyn 2D animaatioihin. Virkistävää on myös se, että päähahmo on nörttimäinen tiedemies. Elokuva sijoittuu vuoteen 1914, joilloin ei tainnut olla käytössä sanaa nörtti, mutta nykypäivän Milo varmaan itsekkin kutsuisi itseään nörtiksi. Päähahmojen välillä on täydellinen balanssi, koska naispäähahmo Kida on eksoottinen soturiprinsessa. ​

​Bambissa on yksi elokuvahistorian kaikkien aikojen pysähdyttävimmistä kohtauksista. Katsoja kuulee laukauksen pimeässä ja tietää, että ihminen on vienyt Bambin äidin. Seuraavassa kohtauksessa Bambi juoksee yksin metsässä ja huutaa äitiään samalla alkaa satamaan lunta. Kohtauksessa ei ole musiikkiä, mikä tekee siitä vain voimakkaammaan. Katsoja voi melkein kuulla ensilumen laskeutuvan samalla, kun Bambin toivo hiipuu ja hän ymmärtää mitä on tapahtunut.

Toy Story 3:ssa on lopussa kohtaussa missä Andy antaa kaikki rakkaat lelunsa Bonnielle, myös Woodyn. Andy ja Bonnie pitävät viimeisen yhteisen leikkihetken ja samalla Andy hyvästelee lelunsa, joiden kanssa hän varttui ja, joita hän tulee aina rakastamaan. Lopussa Woody katsoo miten Andyn auto ajaa pois kohti yliopistoa ja uutta elämää ja sanoo "kiitos kaikesta kuoma".

Sanottakoon vielä, että Toy Story 3:sen viimeiset 30 minuuttia saivat kyllä omat silmät kostumaan. 
Pelkästään jo kyseisen kohtauksen muisteleminen herkistää. ​

9. Mikä on ensimmäinen Disneyn elokuva, jonka muistat nähneesi?

Elokuvateattereissa Leijonakuningas 1994, olin niin pieni, että en muista siitä juuri mitään ja Pocahontas...vuosi oli 1995 olin 5 tai 6 vuotias. Muistan olleeni kauhian ärsyyntynyt, koska äitini, keskusteli takapenkillä parhaan ystävänsä kanssa koko elokuvan ajan. Kaunottaren ja Hirviön muistan katsoneeni videolta ja rakastaneeni sitä. 
​

​lauantai 9. tammikuuta 2016

En saanut tätä aihetta millään pois päästäni ja oli pakko istua läppärin eteen kirjoittamaan aiheesta (sivumennen sanoen kello on kolme yöllä Britti-aikaan, onneksi on viikonloppu).

Kuten otsikko antaa ymmärtää tämä on ystävällismielinen kehoitus lastenelokuvista mokottaville aikuisille. 

Minä pidän monenlaisista elokuvista; action-pätkistä, fantasiasta, Tim Burtonin elokuvista, romanttisista komedioista ja myös muutamista kauhuleffoista. Mutta erityisesti minä pidän animaatioista, vielä erityisemmin Disney animaatioista. Minä pidän myös lukemattoman monista ns. lastenelokuvista. Lastenelokuvalle on myös poliittisesti korrekti termi kokoperheen elokuva.

Minua välillä rasittaa suunnattomasti, joidenkin aikuisten (tässä tapauksessa pienten lasten vanhempien) tapa kritisoida kokoperheen elokuvia ilman minkäänlaista ymmärrystä kyseisestä  elokuvasta tai elokuvan konseptista.

​Kävin vuosi sitten tammikuussa Oulussa katsoman Paddington-elokuvan. Olin ihan innoissani odottanut sitä, koska pidin lapsena kovasti Paddington-kirjoista. Kävin katsomassa sen Plazan pienimmässä salissa (joka on myös kodikkain). Paikallani oli lisäkseni ehkä 10 suunnilleen itseni ikäistä aikuista. Kävin katsomassa alkuperäisen englanninkielisen version. Suomalainenkin olisi varmasti toiminut, mutta ajattelin, että englanninkielinen sopii hyvin sillä olin muuttamassa Suomesta Britteihin syksyllä. Pidin elokuvasta kovasti.

Pari päivää sen jälkeen, kun olin käynyt Paddingtonin katsomassa luin muistaakseni Finnkinon sivuilta, jonkun miehen/isän kirjoittaman arvioinnin katselukokemuksesta. Hän ihmetteli kirjoituksessaan miksi pienille lapsille tehdään elokuva, jossa karhu säheltää ja joutuu kommelluksesta toiseen? elokuva oli hänen mielestään liian menevä? Kirjoittaja ei kuitenkaan kirjoittanut oliko hän ollut pienen lapsensa kanssa katsomassa elokuvaa ja oliko pieni lapsi pitänyt elokuvasta?

​Paddington koheltamassa vai koheltaako sittenkään?

Paddingtonin ikäraja on 7. Eli elokuva ei ole ihan pienimmille lapsille suunnattu, Tuskinpa juonta välttämättä kaikki alle 7-vuotiaat ymmärtävät. Minun teki kovasti mieli antaa tälle huolestuneelle isälle huutia, mutta en oikein uskonut, että hän vahtaisi finnkinon sivuja silmä kovana. Tällaisia ajatuksia minulle kuitenkin syntyi aiheesta:

- Paddington elokuva perustuu Michael Bondin kirjasarjaan karhuherra Paddington

- Kaikki, jotka ovat kyseisen kirjasarjan kirjoja useasti lukeneet tietävät, että kirjoissa Paddingtonille sattuu lähes jokaisessa luvussa pieniä kömmähdyksiä ja kohelluksia. Tämä kuitenkin tekee Paddingtonista vain enemmän inhimillisemmän  ja rakastettavan hahmon. Karhun ystävällisyys ja ylitsepursuava englantilainen kohteliaisuus tuovat balanssia näihin ns. kommelluksiin. 

- Kaikki yllämainittu huomioon ottaen Paddington elokuva on hyvin uskollinen kirjasarjalle.

Lapsi ymmärtää elokuvasta tunteet parhaiten, eikä välttämättä edes pysty vielä muodostamaan käsitystä juonesta.  Karhun nappisilmät voivat vaikuttaa mukavaan elokuvakokemukseen, kuten myös humoristiset kohdat. Mitään pelottavia kohtauksia ei elokuvassa ole. Menevimpien kohtauksien jälkeen aina rauhoitutaan.

Matkalla Maailman ympäri 80 päivässä oli jokainen jakso täynnä
seikkailua

Ainakin itse lapsena pidin elokuvista, joissa oli paljon toimintaa ja niin varmasti pitää moni nykyajan lapsi myös. Rakastin ankronikkaa ja Matkaa maailmanympäri 80 päivässä. Eivätkä kaikki muumijaksot varmasti pääsisi läpi Suomen tupakka ja alkoholinjuonti sensuuria (taitaa mennä japanilais- hollantilais-suomalaisessa animaatiossa vain viini ja punssi-linjalle. Mutta ajatteleeko lapsi Nuuskamuikkusta katsoessaan piipunpolttamista? tuskinpa.  Ei kaiken tarvitse olla mitään aivoja nollaavaa teletappimaata. 

Kyllä aikuisen kannattaa valvoa mitä lapsen kannattaa katsoa ja mitä ei. 
Elokuvien ikärajoihin on syynsä ja niihin kannattaa perehtyä.  ​

"Muumit Rivieralla"

Muumeja käsittelenkin seuraavaksi. Olin järkyttävän järkyttynyt, siitä miten iltalehden sivuilla haastateltiin vanhempia, jotka olivat kauhistuneita Muumit Rivieralla elokuvasta. Minun teki tosiaan mieli mennä koputtelemaan kukkahattu äitien ja isien päitä. "Hei Haloo! Ennen kuin päätitte lähteä katsomaan Muumit Rivieralla luitteko elokuvan taustoja tai juonta?"
 Muumit Rivieralla perustuu Tove Janssonin 60-luvun aikuisille suunnattuihin Muumi-sarjakuviin.
 Näissä sarjakuvissa Tove Jansson käsitteli mitä moninaisimpia aiheita aina politiikasta kieltolakiin. ​

Disneyn prinsessojen kehityskaari Lumikista aina Elsaan asti on ollut huikea.

Muutamia esimerkkejä:

Älä kritisoi Disney-prinsessoja passiivisuudesta tai heidän ulkonäköään jos tiedä mitään animaatiotekniikoista, hahmojen kehittelystä, piirtämisestä, tarinan kehittelystä ja ennenkaikkea Disneyn naishahmojen roolien muuttumisesta aina 30 -luvulta nykypäivään, mikä on suoraan verrannollista naisen aseman kehittymiseen (ennen kaikkea Yhdysvalloissa). 

Älä myöskään kritisoi Disneyn prinssejä passiivisuudesta jos, et ole katsonut animaatioiden kommenttiraitoja tai muuten tutustunut elokuvan juonen kehittämiseen. Osa Disneyn animaatioista ovat enemmän miespääpainotteisia ja osa naispääpainotteisia. On myös animaatioita, joissa mies ja naispäähenkilöt ovat ruudussa lähes yhtä kauan. 

Älä kutsu itseäsi Disney-faniksi jos olet katsonut tyyliin vain Frozenin ja Leijonakuninkaan.

Älä ylianalysoi muumien seksuaalisia suuntautumisia ja toitota niistä muille. Vaikka Tove Jansson oli lesbo. Se ei tarkoita. että hän kategorisoi kaikki hahmot mustavalkoisesti homoiksi tai lesboiksi. Päinvastoin Muumeissa liikutaan harmaalla alueella. (Jos) seksuaalisuutta käsitellään Muumeissa sitä käsitellään ystävyydellä, ihastumisella ja ihailulla. Jokainen tulkitsee muumit omalla tavallaan, joten kukaan ei ole oikeassa eikä kukaan väärässä.

Sama koskee Nalle Puhia. Ei kaikkia maailman mielenterveysdiagnooseja tarvitse asentaa Risto Reippaan leluille. En kyllä ymmärrä yhtään mistä koko touhu on alkanut. Ihaa on kirjoitettu jo alkuperäiseen A.A.Milnen lastenkirjaan hieman depressiiviseksi hahmoksi, mutta sekä A.A.Milnen kirjan että Disneyn Nalle Puhin opetus on ystävyyden voima ja se ohittaa kaikki diagnoosit.  ​