Satu prinsessa Ruususesta on muuttanut muotoaan paljon vuosisatojen ehkä jopa vuosituhansien saatossa )O( 

Kun olin pieni, mummuni aina kertoi minulle satuja ja suosikkejani olivat perinteiset Tuhkimo, Hannu ja Kerttu, sekä Punahilkka. Punahilkka on erityisesti jäänyt mieleeni sen vahvan visuaalisuuden takia. Pieni punaisiin puettu tyttö kulkemassa synkän metsän läpi. Punahilkkaa voidaan pitää yhtenä vanhimmista saduista. Sen ensimmäinen kirjallinen maininta on vuoden 1000-luvun alusta Ranskasta, käsikirjoituksesta nimeltä Fecunda Ratis eli rikkauksilla lastattu laiva. Käsikirjoitus oli kokoelma Hegbert Deliefe nimisen miehen runoja, joissa kaikissa oli moraalinen opetus. Käsikirjoitus oli tarkoitettu luostareissa luettaviksi. 

Yksi runoista kuulostaa hyvinkin tutulta. Se on runo tytöstä, joka saa ristiäislahjaksi kummisedältään punaisen viitan. Kun tyttö on viisi-vuotia hän kulkee metsässä ja susi äiti nappaa hänet. Susi ei kuitenkaan vahingoita tyttöä vaan tuo tämän luolalle, jossa suden pienet pennut nuolevat tytön kasvoja. Tyttö sanoo susille "kiellän teitä repimästä viittaani. Se oli lahja kummisedältäni". Runo pohjautuu Kristinuskon ideaan, jossa kristittyjen jumala on kaikkien olentojen luoja ja vain hän pystyy kesyttämään ne. Toisin sanoen tyttö on susilta turvassa, koska hänet on kastettu. 

Uskotaan, että kyseinen runo toimi Charles Perraultin inspiraationa, kun tämä kirjoitti oman versionsa Pienestä Punahilkasta.  Satu ilmestyi ensimmäisen kerran Perraultin kirjassa Hanhiemon tarinoita vuonna 1697. Perraultin versiossa on samankaltaisuuksia vanhan runon kanssa, mutta Perrault ei liittänyt tarinaan uskonnollisia elementtejä. Perraultin sadussa tyttö on saanut viitan lahjaksi isoäidiltään. Äiti pyytää tyttöä viemään sairaalle isoäidille palan leipää ja purkin voita. Tiellä Punahilkka kohtaa suden ja kertoo minne hän on matkalla, susi sanoo tulevansa häntä vastaan isoäidin mökille. 

Isoäiti avaa oven ja susi väittää olevansa Punahilkka. Likinäköinen isoäiti päästää suden sisään ja joutuu suden ruuaksi. Susi menee sänkyyn ja esittää nukkuvaa isoäitiä. Kun Punahilkka tulee hän kehottaa tyttöä riisuutumaan ja tulemaan tämän viereen. Punahilkka kysyy: 

"Isoäiti, miksi sinun kätesi ovat niin suuret?"
"Jotta voin pidellä sinua paremmin", susi vastaa. 

"Isoäiti, miksi sinulla on niin suuret jalat?"
"Jotta voisin juosta nopeammin"

"Isoäiti, miksi sinulla on niin kummallisen näköiset korvat?"
"Jotta voisin kuulla sinut paremmin"

"Isoäiti miksi silmäsi ovat niin suuret?"'
"Jotta voisin nähdä sinut paremmin"

"Isoäiti, miksi sinulla on niin terävät hampaat?"
"Jotta voisin syödä sinut"

​Susi syö tytön ja tähän päättyy Perraultin satu. 

Perraultin satuja voidaan analysoida monin eri tavoin. Kategorioita ovat muunmuassa onnellisina loppuun asti - altavastaaja nousee voittoon - sadut, joissa on moraalinen opetus - sekä pelottelu/shokeeraavat sadut. Punahilkka kuuluu pelottelu-satuihin. ​Pelottelu satuja oli tarkoitus lukea ääneen yleisölle ja pelotella heitä. Perrault oli lisännyt Punahilkan alkuperäiseen käsikirjoitukseen, että kertojan tulee huutaa viimeinen lause kovaan ääneen: 

"JOTTA VOISIN SYÖDÄ SINUT"

Charles Perrault oli 1600-luvulla Ranskan hovin ja Aurinkokuningas Ludwig XIV:n virallinen satukirjailija. Monet hänen saduistaan oli tarkoitettu hovin teini-ikäisille neidoilla ja aristokraattien lapsille. Punahilkka on monin paikoin hyvin häiritsevä satu. Suden syömä lapsi on vertauskuva pedofiilialle. Kansan suussa Perraultin tarinasta tuli nopeasti hyvin suosittu. Punahilkan punaisen viitan väri viittaa naiseuteen ja kuukautiskiertoon. Viitan väri viittaa myhös 1600-luvun Euroopassa vallitseviin jyrkkiin sukupuolirooleihin. 

Pian julkaisunsa jälkeen Perraultin satuja käännettiin monille eri kielille. Kirjailija nimeltä Ludwig Tüg käänsi sadun saksaksi ja loi metsästäjän hahmon. Hänen versiossaan metsästäjä tappaa suden, mutta ei voi pelastaa Punahilkkaa ja tytöstä jää jäljelle vain käsivarsi. 

Grimmin veljekset mitä luultavimmin tunsivat saksalaisen käännöksen ja päättivät lisätä sen omaan satu-kokoelmaansa. Veljekset muuttivat tarinan lopun onnelliseksi. Metsästäjä on ampumassa sutta, mutta päättää sittenkin ottaa sakset esille ja leikkaa suden vatsan auki. Isoäiti ja Punahilkka kömpivät suden vatsasta ulos. Susi kuolee ja sen vatsa täytetään kivillä. 

Saksasta löytyy myös kansan suussa kerrottu versio, jossa susi hukkuu eläinten juottoaltaaseen. Toisessa kansansadussa Punahilkka piiloutuu isoäidin komeroon ja metsästäjän tullessa susi onnistuu pakenemaan. ​

Verrattuna Perraultin satuun, alkuperäisen ranskalaisen runon pikkutyttö vaikuttaa huomattavasti itse-tietoisemmalta, kuin Perraultin avuton Punahilkka. Tarina kuvastaa ajan luokkayhteiskuntaa, jossa lapsia pidettiin naiveina ja viattomina otuksina, jotku oli luotu tähän maailmaan lähinnä aikuisten viihdykkeiksi. Vasta 1800-luvun lopussa lapsuuden arvoa alettiin ymmärtämään.

Grimmin veljesten sadun moraali on opetus siitä, että liika uteliaisuus voi tappaa. Punahilkan äiti antaa tytölle kakun ja viiniä isoäidille vietäväksi. Hän sanoo "Älä riko pulloa, ole kohtelias isoäidille, äläkä juoksentele ympäriinsä". Punahilkka sanoo "minä kyllä pystyn siihen" ja he lyövät kättä päälle.

Tarinan lopussa, kun metsästäjä on pelastanut tytön tämä itsekseen ajattelee:
"Tästä lähtien en poikkea polulta enkä juttele vieraille".

Henkilökohtaisesti en oikein lämpene Grimmin veljesten sadulle ja se johtuu näiden tavasta lisätä julmia, jopa sadistisia yksityiskohtia tarinoihinsa. Metsästäjä leikkaa suden vatsan auki ja täyttää sen kivillä. Ihmeellistä kyllä susi on tajuissaan koko tämän ajan. Satu on kaukana sympatiasta kaikkea elävää kohtaan ja kuvastaa enemmän Grimmin veljesten puritanistista maailmankatsomusta. 

Monet ennen 1800-luvun teollista vallankumousta kirjoitetuista saduista olivat varoittavia satuja. Niillä varoitettiin lapsia olemaan poistumatta liian kauas kotoa, ettei villi eläimet veisi heitä. Silloin tällöin villi eläimet sattoivat tappaa karjaa, mikä aiheutti vihaa ja pelkoa petoeläimiä kohtaan. 

1900-luvun lopussa Pohjoismaissa luterilainen kirkko maksoi ihmisille kymmenyksiä susien tappamisesta. Tämä ns. susiviha kuului osana kirkon "villin luonnon kesyttämis" prosessiin, jossa haluttiin kytkeä pois kaikki muinaisusko ja eläinten ja luonnon palvonta. Ennen Kristinuskon leviämistä susia ja monia muita eläimiä palvottiin eri kulttuureissa. Susia palvoivat muunmuassa antiikin roomalaiset, etruskit, useat Pohjois-Amerikan alkuperäisheimot, slaavilaiset kansat ja viikingit. 

Suomessa susi oli noituuden jumalatar Louhen pyhä eläin. Kristinuskon levitessä poikkeuksetta kaikki naiseuteen, noituuteen ja shamanismiin liitetyt jumalattaret muutettiin Krisintuskon paholaiseksi. Samalla sudesta Louhen pyhästä eläimest tuli "paholaisen lapsi". Susi-viha on ollut hyvin vahingoittavaa Ruotsin, Suomen ja Norjan ekosysteemille.

Meghan Ory näytteli Punahilkkaa ABC-kanavan Olipa Kerran sarjassa. 

Punahilkka-satu liitetään usein ihmissusi-myytteihin. Tarinat ihmisistä, joilla oli kyky muuttaa itsensä susiksi ovat olleet hyvin yleisiä eri puolilla maailmaa. 1700 ja 1800-luvuilla pidettiin, jopa ihmissusioikeudenkäyntejä noitaoikeudenkäyntien yhteydessä. Muodonmuutokset eläimestä ihmiseksi kuuluivat osana shamanistisiin rituaaleihin ja susien demonisointi kuului osana kristittyjen kirkkojen käännytystyöhön. 

Sudet ovat laumaeläimiä ja hyvin perhekeskeisiä ja yleensä sudet ja kaikki villieläimet välttävät ihmisiä. Kun Perrault julkaisi satunsa hän ikävä kyllä osallistui susivihan syntyyn, jota yhä esiintyy tänä päivänä. 

Punahilkasta on viime vuosina tehty useita filmatisointeja, joissa Punahilkka on ihmissusi. Olipa Kerran- sarjassa Punahilkka käy läpi, sekä fyysisen, että henkisen muutoksen, ennen kuin hän pystyy täysin hyväksymään itsensä sellaisena, kun hän on. 

Amanda Seyfried Valerieana elokuvassa Red Riding Hood. 

Amanda Seyfried esitti Punahilkkaa vuoden 2011 elokuvassa Red Riding Hood. Elokuva on suosikkini kaikista Punahilkan filmatisoinneista. Elokuvan värimaailma on hyvin pelkistetty ja kauniit maisemat luovat mystisen ja satumaisen maailman. 

Yksi Punahilkka sadun viehätyksestä liittyy punaiseen väriin. Vuosisatojen ajan Euroopassa punaista väriä pidettiin syntisenä ja epäilyttävänä värinä. Punainen väri yhdistetään rakkautaan, valtaan, voimaan, huomionhakuisuuteen, seksiin, seksuaalisuuteen sekä tietysti paholaiseen. Punainen oli veren väri ja sitä kautta myös elämän ja kuoleman väri. Jos Punahilkka on sadussa ihmissusi tytön punainen peittävä viittää, kuvaa salaisuutta, sekä jälleensyntymää. Viitta voi kuvastaa tytön heräävää tai tukahdettua seksuaalisuutta. Sudeksi muuttuminen kuvaa oman kehon täyttä omistamista. 

Punahilkan tarina ei kerro pelkästään tytöstä ja sudesta. Se on metafoora omien pelkojen kohtaamiselle. Sadun jännitys, visuaalisuus ja pelottavuus tekevät, siitä yhden vaikuttavimmista koskaan kerrotuista saduista. 

Tuhkimo on yksi maailman vanhimpia ja tunnetuimpia satuja. Sen juuret johtavat aina 800-luvun Etelä-Kiinaan. Maailman ensimmäinen kirjallinen Tuhkimo ilmestyi vuonna 823. Kirjoittaja oli kuullut tarinen kenkänsä kadottavasta tytöstä vietnamilaiselta palvelijaltaan.

Tarinan mukaan ensimmänen Tuhkimo kuului luolakansaan eli hänen kansansa asui luolissa. Kuten tuohon aikaan oli monesti tapana Tuhkimon isällä oli kaksi vaimoa. Tuhkimon äiti kuoli ja pian tämän jälkeen isä kuoli ja Tuhkimo jäi ilkeän äitipuolen sekä kahden sisarpuolen armoille. Eräänä päivänä Tuhkimo meni luolan lähellä olevalle lammelle ja kohtasi siellä jättimäisen kultakalan. Tästä kultakalasta tuli Tuhkimon tukija ja lohduttaja ja kala pystyi myös osittain nousemaan maalle. Kerran äitipuoli sattui näkemään Tuhkimon halaavan kultakalaa ja määräsi kalan pyydystettäväksi ja valmistamaan siitä aterian.

Tuhkimon sydän särkyi. Hän suri kalaa ja pian hänen eteensä ilmestyi vuoren haltija vanhan miehen hahmossa. Haltija kehotti Tuhkimoa hakemaan kalan luut ja piilottamaan ne huoneeseensa ja aina, kun hän tarvitsisi jotain hänen tarvitsisi vain pyytää sitä luilta. 
Suuret juhlat olivat tulossa ja Tuhkimo pyysi itselleen juhlapuvun ja juhlapuku oli tehty kuningaskalastajan sulista. Hän sai myös jalkaansa kultaiset kengät. Tuhkimo nautti juhlista ja palatessaan kotiluolaansa hän kadotti toisen kultaisen kengän.
Kengän löysi yksi luolakansan miehistä, joka alkoi ihastelemaan sen kauneutta ja siroutta. Mies ajatteli, että kuningas varmaan tahtoisi tavata naisen, jonka jalkaan kenkä mahtuisi. Niin luolakansan mies matkasi naapurikuningaskuntaan kenkä mukanaan.
Kuningas ihastui kenkään ikihyviksi ja lähetti palvelijoitaan etsimään kengän omistajaa. Tuhkimo löytyi ja hän ja kuningas elivät yhdessä onnellisina elämänsä loppuun asti ja äitipuoli ja sisarpuolet jäivät katkeriksi.
Kiina ja Japani ovat surullisen kuuluisia maita kenkä ja jalkafetissistä sekä jalkojen sitomisesta. Tämä vietnamilainen / etelä-kiinalainen satu sijoittuu Tang-Dynastian aikaan eikä Kiinassa vielä tuolloin harjoitettu jalkojen sitomista. Kuitenkin tuohon aikaan kuului hyvin vahvasti pienten jalkojen ihailu.

Kiinasta käytiin kauppaa Malesiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Näistä maista satu Tuhkimosta levisi myöhemmin myös Eurooppaan kauppiaiden mukana.

Ensimmäinen Eurooppalainen kirjallinen versio Tuhkimosta ilmestyi Napolissa 1630-luvulla. Tarinan oli kirjoittanut Italialainen kirjailija Giambattista Basile. Basile on monen kuuluisimman eurooppalaisen sadun ensimmäinen kirjoittaja (Tähkäpää, Saapasjalka Kissa, Tähkäpää jne). Tuhkimo satu ilmestyi Basilen tarinakokoelmassa Il Pentamerone eli tarinoita pienokaisille (tunnetaan myös nimellä Tarinoiden Tarina). Kokoelman nimi on tarkoituksella harhaanjohtava. Basilen tarinat ovat roisia eikä niissä säästellä hurttia huumoria tai väkivaltaa ja ne ovat ennenkaikkea suunnattu aikuisyleisölle. 

Basilen Tuhkimon lähtökohdat ovat samanlaiset mitä vietnamilaisella Tuhkimolla. Tuhkimon äiti kuolee ja ruhtinas isä menee uusiin naimisiin. Pian Tuhkimo huomaa, että äitipuoli on kamala nainen ja Tuhkimo alkaa punoa juonta kotiopettajattarensa kanssa äitipuolen surmaamiseksi. Lopulta kaksi murhaavat äitipuolen. Tämän niska taitetaan raskaalla arkunkannella poikki. Juoni tihenee, kun isä menee seuraavaksi naimisiin Tuhkimon kotiopettajattaren kanssa, joka paljastuukin vielä kauheammaksi mitä aiempi äitipuoli. Tuhkimolla on yhä kaksi sisarpuolta, jotka tykkäävät pilkata Tuhkimoa, kun tämä pakotetaan istumaan tuhkien seassa mistä nimitys Tuhkimo tulee. Basilen Tuhkimon kenkä on kalossi, jossa oli paksu korkista tehty korko. Tyypillinen naisten jalkine 1600-luvun Italiassa.
​
Kaikista kuuluisin kirjallinen Tuhkimon version on Charles Perraultin Tuhkimo. Perraultin Tuhkimossa on kaikki Tuhkimon tunnetuimmat elementit: Lasikenkä, hyvä haltiatar, kellon lyönti keskiyöllä, sekä kurpitsat.
Perraultin Tuhkimo ei ole yhtä murhanhimoinen mitä Basilen Tuhkimo. Sen sijaan Perraultin Tuhkimo vaikutta kamalalta nössykältä. Hän on kiltti, tottelevainen, ei sano vastaan kenellekkään ja kun Tuhkimo lopulta päätyy prinssin kanssa naimisiin hän naittaa ilkeät kateelliset sisarpuolensa ylhäisiin perheisiin.
Charles Perrault oli Ranskan aurinkokuninkaan Ludwig neljännentoista hovin virallinen satu-kirjoittaja. Tuohon aikaan Ranska oli hyvin katolinen maa niin saduissakaan ei saanut olla mitään "kummallisuuksia". Perraultin satujen kohderyhmä olivat nimenomaan lapset sekä nuoret. Itse pidän kovasti Perraultin humoristisesta tarinankerronta tyylistä.
1800-luvulla Grimmin veljeksetkin päätyivät ottamaan Tuhkimon kokoelmiinsa. Aluksi he epäröivät ja pitivät siti hyvin ranskalaisena satuna, mutta veljekset heltyivät ja alkoivat saksalaistaa satua mieleisekseen. Tuhkimon maailma siirtyi suurista hoveista porvarilliseen ympäristöön ja maalaismaisemaan. Enää Tuhkimo ei enää ollutkaan ruhtinaan lapsi vaan varakkaan kauppiaan tytär. 

Grimmin veljesten Tuhkimo on astetta synkempi. Se on raaka ja aika sadistinen. Sisarpuolet hakkaavat kantapäänsä poikki, jotta lasikenkä mahtuisi jalkaan ja Tuhkimon häissä kyyhkyset (ristittyjen jumalan symboli) nokkivat sisarien silmät ja nämä elävät loppuelämänsä sokeina.

Kirjalliset sadut ovat äkkiä muuttuneet uudelleen ja uudelleen kerrottuina kansantaruiksi. Pohjoismaista löytyy yllättäen mies-puolisia Tuhkimo kertomuksia. Poika-Tuhkimo on nimeltään Tuhkimus, jolla on kateellinen isä puoli ja kaksi ilkeää velipuolta. 
​

Tuhkimon kuuluisin elokuvaversio on Disneyn Tuhkimo (josta olen kirjoittanut täällä). Vuonna 1950 ilmestynyttä animaatiota voidaan jossain määrin pitää Disney studioiden tuhkimotarinana, koska toisen maailman sodan jälkeen Tuhkimon avulla Disney yhtiöt nousivat rahapulasta. 

Disneyn Tuhkimo on minusta hyvin mielenkiintoinen psykoanalyysin kannalta. Moni pitää Tuhkimon hahmoa liian kilttinä ja tottelevaisena. Miksei hän sano vastaan? Disneyn Tuhkimo pohjautuu Perraultin satuun ja on tarinalle aika uskollinen. Mutta Disneyn Tuhkimo on hahmona vahvempi miltä näyttää.

Jos ihmistä jatkuvasti nälvitään perheen sisällä pian koko oma elämänarvo on tukahdutettu näin on käymässä Disneyn Tuhkimolle. Hän purkaa huolensa eläimille, eikä edes uskalla puhua aina toiveistaan ja unelmistaan ääneen. Elokuvassa on kohtauksia, joissa Tuhkimo keskustelee äitipuolen ja sisarpuolten kanssa. Kohtauksissa näkyy se miten Tuhkimon tekisi mieli sanoa heille vastaan, mutta hän hillitsee itsensä. Tuhkimossa alkaa näkyä kapinoinnin merkkejä.

Disney Tuhkimon äitipuoli Lady Tremaine ei ikinä näytä tunteitaan. Jos katsotte Tuhkimo elokuvien jatko-osia (jotka eivät läheskään yllä ensimmäisen elokuvan tasolle) niissä näkyy myöskin se miten Lady Tremaine ei myöskään anna Tuhkimon sisarpuolten elävän omaa elämäänsä. Lady Tremaine taitaakin olla energia vamppyyri ja hän saa energiansa ihmisten manipuloinnista.

Kerrotaan, että kohtaus, jossa haltiatarkummi taikoo Tuhkimolle juhlapuvun oli Walt Disneyn kaikkien aikojen suosikki animaatio-kohtaus

2015 ilmestyi Disneyn Tuhkimosta live-action versio, joka mielestäni oli ihan pullamössöä animaatioon verrattuna. Päähenkilöltä puuttui kokonaan animaatio-Tuhkimon kapinahenki ja äitipuolesta oli jonnekin kadonnut puhti kokonaan. 

Tuhkimosta on tehty lukemattomia elokuvaversioita ja ensimmäiset löytyvät jo ihan 1800-luvun lopusta. Omia suosikkejani elokuvien tuhkimoista  on vuoden 1997 Tuhkimo, jossa laulaja Brandi esitti Tuhkimoa ja Whitney Houston laulavaa hyvää haltiatarta.
​Toinen suosikkini on Ikuisesti Sinun, jossa Drew Barrymore esitti Tuhkimo/Daniellea ja Angelica Houston oli hänen hyytävä äitipuolensa.

Tuhkimo on yksi maailman suosituimmista ja tunnetuimmista saduista. Tuhkimotarinan teema, nousu ryysyistä rikkauksiin ja usko unelmiin on sadun kantava voima ja tulee sitä varmasti aina olemaan. 

2 kommenttia:

1. Severus13. toukokuuta 2017 klo 23.29Ikuisesti sinun olen hankkinut Dvdnä. Niin upea elokuva.
   Vastaa
   Vastaukset
   
   1. 
      Niina's Fairychamber ASMR14. toukokuuta 2017 klo 15.17Se ompi ihana <3​