Sain vihdoinkin valmiiksi Maameren velho maalaukseni. Niille, joille Varpushaukka ei ole entuudestaan tuttu, hänen oikea nimensä on Ged ja Ged on Ursula K.Leguinin Maameren tarinat -kirjojen päähahmo. Ged on velho ja Maameren arkkimaagi. Hän pystyy muuttamaan itsensä Varpushaukaksi ja kirjassa Gedin kuvataan olevan ulkonäöltään erittäin komea, ylpeä ja hieman "haukkamainen" niin yritin tehdä hänestä sellaisen. Voin suositella Maameri-kirjoja kaikille fantasian-ystäville. Ne ovat täynnä mielenkiintoisia henkilöitä ja erilaisia luonnonuskontoja. 

Tähän maalaukseen pohjautuvia tarroja, julisteita, postikortteja ja muuta mukavaa voi käydä ostamassa Redbubble kaupastani. 

Tämä teksti on omistettu Pikku Naisia-kirjojen suosikkihahmolleni Friedrichille. Kaikki Laurie-fanit Auf Wiedersehen! (saatte luvan jäädä, jos käyttäydytte hyvin), kun taas te, jotka olette kanssani Friedrich-tiimissä Willkommen und ich bin sehr froh das du hast mein blog gefunden (tervetuloa ja olen iloinen, että olet löytänyt tiesi blogiini). ​

Jos olet Louisa May Alcott fani ja olet viettänyt vähääkään aikaa Pikku Naisia foorumeilla ja kirjallisuusblogeissa tiedät varmaan, että mitä tulee sankarimme Jo´n rakkauselämään fanit ovat aika tasaisesti jakautuneet, joko Friedrichin tai Laurien kannalle. Käytän tässä yhteydessä modernia termiä ”shipata” eli fanittaa fiktiivistä pariskuntaa, Pikku Naisista on noussut useampi pari, joita fanit shippaavat. Näitä ovat esimerkiksi Amy ja Laurie. Osa ihmisistä (ehkä muutama tuhat) shippaa Laurieta ja Bethiä (en shippaa sitä, mutta se on minusta kiehtova ajatus). Osa faneista shippaa pareja elokuva/tv-versioista eikä kirjoista ja osa toisinpäin. Sitten on vielä faneja, joiden mielestä Jo´n olisi pitänyt pysyä sinkkuna (tai ns. vanhana piikana) kuten kirjailija itse alunperin tarkoitti (pieni osa minusta shippaa #sinkkujota). Pidin ihan vasta Pikku Naisia - maratonin. Luin kaksi ensimmäistä Pikku Naisia- kirjaa, yhden elämänkerran ja katsoin 8 tuntia elokuvia/sarjoja, löysinpä vielä youtuben syövereistä pätkiä Pikku Naisia - musikaalista (en edes tiennyt, että sellainen on olemassa). 

​Jo ja Friedrich ovat aina kuuluneet fiktiivisten parien suosikkeihini ja minusta Friedrich on aina ollut Jo´n ohella koko kirja-sarjan kiehtovin hahmo. Friedrich on kiltti, rakastaa kirjoja, puhuu seksikkäällä aksentilla ja palvoo Jo´ta.

Ensimmäisen kerran tutustuin Pikku Naisiin, kun katsoin vuoden 1994 elokuva-version ja olin ihan älyttömän ihastunut Gabriel Byrnen esittämään Friedrichiin (akateemiset tyypit ovat heikko kohtani). Rakastin kyseistä elokuvaa ja elokuvan innoittaman luin ensimmäisen Pikku Naisia kirjan. Taisin olla 12. Muistan pitäneeni kirjasta ja erityisesti realistisista sisaruussuhteiden kuvauksista. Kirjan rakenne perustuu Kristityn vaellukseen, eli jokainen luku sisältää jonkinlaisen moraalin. Tämä oli mielestäni aina hyvin ahdistavaa ja kummallista, eivät itsestään moraaliopit (ihminen oppii ja kasvaa virheistään) vaan se, että välillä sisaret tietentahtoisesti pakottivat itsensä tuntemaan syyllisyyttä elämän nautinnoista. Kun itse olen kasvanut ei-uskonnollisessa kodissa en ikinä pystynyt samaistumaan Marchin sisarusten vaellus-leikkiin. ​

Seuraava kierros tuli, kun taisin olla 17 tai 18 ja tuolloin luin Pikku Naisia ja sen kolme jatko-osaa, Viimevuotiset ystävämme, Pikku Miehiä ja Plumfieldin Pojat. Taisin parina seuraavan vuonna lukea kaksi ensimmäistä kirjaa usemmankin kerran. Ilmeisesti Yhdysvalloissa Pikku Naisia osat yksi ja kaksi ovat yleensä ilmestyneet yhteisenä painoksena, mutta Euroopassa ne on jaettu kahteen osaan. Kakkos-osa viimevuotiset ystävämme vanha suomalainen nimikäännös oli naurettava, koska ensimmäisen kirjan lopussa Jo on 16 ja toisen kirjan alussa hän on 19 eli kirjoissa on kolmen vuoden väli, ei vuoden. Toisaalta kirjan englanninkielinen nimi Good Wives eli hyvät vaimot on sekin aika hölmö. Minä antaisin kirjalle nimeksi hyvät aviomiehet. Ilmeisesti sen keksi Louisa May Alcottin kustantaja. Suomessa kakkoskirjan uusinta painos kulkee nimellä "Pikku Naisia II" mikä on huomattavasti parempi. Kun ensimmäisen kerran luin kakkos-osan pidin siitä, jopa enemmän mitä ykkösestä, hahmot tuntuivat paljon kypsemmiltä ja aikuisemmilta ja heihin oli helpompi samaistua. 

​Olen nyt kolmissakymmenissä ja Pikku Naisia avautui taas kerran hieman eri tavalla. Ehkä se johtuu, siitä, että olen viimeaikoina tutkinut paljon Louisa May Alcottin elämää enkä voi muuta sanoa, kuin Mein Gott! siinä vasta oli kiinnosta ihminen. Kakkos-osassa on paljon sellaisia teemoja, jotka eivät välttämättä avaudu kovin nuorelle lukijalle. Nyt kiinnitin enemmän huomiota Jo´n ja Friedrichin dynamiikkaan ja aikakauden kulttuuriin.

Louisa May Alcottin ei ollut tarkoitus naittaa Jo´ta tai ketään Marchin sisaruksista. Jo´n oli tarkoituspysyä kirjailija-vanhapiikana kuten hän itse (välillä mietin, jos sinkkuelämää-sarjaa ei olisi tullut, käyttäisimmekö yhä sellaisia seksistisiä sanoja, kuten vanhapiika?). Louisan kustantaja ja nuoret lukijat, kuitenkin koko ajan painostivat tätä naittamaan Marchin sisarukset. Louisaa erityisesti ärsytti nuoret lukijat, jotka tahtoivat hänen naittavan Jo Laurielle, koska hän alunperin loi Laurien hahmon antaakseen Jolle veljen, jota hänellä itsellään ei koskaan ollut, eikä hän ikinä tahtonut naittaa heitä. Louisa vastusti tyttöjen nuorena naimisiin menoa ja varsinkin naimisiin menoa rahan takia. Vaikka Louisa taipui vaatimuksiin ja naittoi kolme Marchin tyttöä hän onnistui kuvaamaan monenlaisia erilaisia avioliittoja ja Jon ja Friedrichin välinen tasa-arvoinen liitto oli sellainen, jota Louisa olisi itsekkin harkinnut. 

Kakkos-kirjassa Friedrichin hahmo on kuvattu epätasaisesti. Friedrich, josta minä pidän on intohimoinen Friedrich, joka sotkee hiuksensa kun hän innoissaan, hän ei pelkää näyttää tunteitaan ja hän uskoo vahvasti, että Jo on ainut ihminen maailmassa, jolle hänen pitää aina puhua totta. Tämä sama Friedrich on joutunut jättämään kotimaansa auttaakseen veljenpoikiaan eikä häntä yhtään hävetä leikkiä lasten kanssa ja he pitävät hänestä, koska hän ei aliarvoi heitä. Jos Friedrich ja Jo eläisivät tänä päivänä Friedrich ja pojat kulkisivat mukisematta Jon mukana kirjakiertueille ja mielenosoituksiin. Marie Kondo ei olisi tervetullut Plumfieldiin, koska he pitävät kirjoista ihan liikaa. ​

​Sitten on Friedrich, joka on ujutettu hassun professorin arkkityyppiin. Friedrich käyttää lukulaseja, puhuu vahvalla saksalaisella aksentilla, hän ei ole kauhean komea (ellei lukija tunne viehätystä parrakkaisiin miehiin) ja hän on hajamielinen. Uskon, että Louisa ihan tahallaan korosti, näitä piirteitä. Hän, jopa kirjoitti enolleen, nautinnosta, jonka hän saa ajatellessaan nuorten lukijoittensa kauhua, siitä, että Jo menee Friedrichin kanssa naimisiin. Uskon, myös, että Louisa katui ”hassu professori”- leimaa jälkeenpäin, koska seuraavissa jatko-osissa Friedrich on paljon todenmukaisempi ja uskottavampi hahmo. Loppujen lopuksi hahmon ”hassuus” syntyy, siitä, että Friedrich oli Louisan ideaalimies, mutta ei hänen nuoren lukijakuntansa ja koska, Jo on Louisan alter-ego Friedrich on Jon täydellinen kumppani. Monet Friedrichin ”hassut” piirteet ovat itseasiassa stereotyyppejä ulkomaalaisista ja vanhenemisesta, mutta modernille lukijalle, siinä ei ole mitään vitsikästä. Friedrich käyttää lukulaseja ja puhuu aksentilla, kuten miljoonat muut ihmiset. Hajamielisyys kuuluu taas hassun professorin arkkityyppiin ja se, että Friedrichin viitataan olevan vanha, vaikka hän on vain 38 vuotias, mutta kirja sijoittuu 1800-luvun lopulle ja yli kolmikymmpinen mies oli tuolloin automaattisesti vanha ja niin olivat myös yli 25-vuotiaat naimattomat naiset.

Peter Lawford ja Liz Taylor Amyna ja Lauriena vuoden 1949 elokuvassa

Jokaisesta tarinasta löytyy moraali ja Amyn kokemukset liittyvät aina, joko hänen turhamaisuuteensa tai suosioon. Amy on kunnianhimoinen ja hän tahtoo nousta sosiallisella asteikolla ylemmäksi. Laurielle on annettu kaikki tarjottimella. Hän ei tahtonut mennä yliopistoon, mikä vaivasi Jo´ta koska tämä olisi tahtonut, mutta ei naisena päässyt. Valmistuttuaan Laurie vietti railakasta elämää rahojaan tuhlaten. Larien turhamaisuus liittyy huomion saantiin ja yksi syy miksi Jo kieltäytyi Laurien kosinnasta on se, että tämä olisi ollut kateellinen, siitä, että Jo´n huomio on kirjoittamisessa eikä hänessä ja siitä, että Laurie, joka ei ole tehnyt päivääkään töitä, ei ymmärrä kuinka tärkeää kirjoittaminen on Jo´lle (toisin kuin Friedrich, jolla on sama intohimo opettamiseen) Laurie on myös rikas eikä ymmärrä tyydystä mitä Jo saa saadessaan palkkaa kirjoituksistaan. Yksi Laurien ongelmista on se, että hän ei ymmärrä ylempiarvoista asemaansa. Laurie on myös orpo, joka on elänyt suuremman osan elämästään eristyksissä etäisen isoisän kanssa. Tämä ei kuitenkaan oikeuta Laurien ikävää käytöstä. Laurien käytös, kun hän ensimmäistä kertaa kohtaa Amyn Euroopassa on aika samanlaista, kuin hänen käytöksensä Jo´ta kohtaan. Kun Laurie kuulee, että Amy harkitsee kihlaantumista Fred Vaughnin kanssa hän on kateellinen ja omistushaluinen. Uskon kuitenkin, että Amy ja Laurie sopivat hyvin toisilleen, koska he kypsyivät Euroopan matkalla yhdessä aikuisiksi ja Amy oli se, joka kehotti Laurieta menemään töihin tai tekemään jotain muuta hyödyllistä elämällään ja Laurie meneekin töihin isoisälleen ollakseen Amyn arvoinen. ​

Eric Stoltz ja Trini Alvarado Johnina ja Meginä vuoden 1994 elokuvassa. 

Friedrich on tässä tapauksessa kokonaan Laurien vastakohta, koska hän aikoo kertoa Jo´lle omista tunteistaan vasta, kun hän on varma, siitä, että Jo´lla on tunteita häntä kohtaan ja kun hän tietää, että hän voi tarjota kodin tälle. Friedrich kuvastaa positiivista maskuliinisuutta ja se on ehkä yksi niistä syistä, miksi Friedrichin hahmo sai aikoinaan niin kaksinaisen vastaanoton, koska 150 vuotta sitten maailma oli huomattavasti patriarkaalisempi mitä tänä päivänä. Vaikka elämme vuotta 2019 positiivinen maskuliinisuus on yhä kyseenalaista. Tästä hyviä esimerkkejä ovat Gilletten best man can be kamppanja, joka on saanut, sekä kehuja että uhkailuja ja Hollywood elokuvat/sarjat, joista saa välillä etsimällä etsiä positiivista miehen mallia. En usko, että kovin moni mies eksyy lukemaan tätä tekstiä, sillä Pikku Naisia on tyttökirja, mutta kelle tahansa, joka tätä postausta lukee sukupuolesta riippumatta voi olla hyväksi pohtia miten maskuliinisuus näyttäytyy kirjoissa ja elokuvissa. ​

Listasin ylös muutamia suosikkejani positiivisesta maskuliinisuudesta elokuvissa, tv:ssä ja kirjoissa. 

Ihmeotuksien tutkija Newt Scamander Harry Pottereiden tutusta maailmasta on herkkä, tavattoman kiltti, introvertti, aito puuskupuh ja miljoonien fanien rakastama hahmo ja häntä erinomaisesti näyttelee Eddie Redmaine. Newtin hahmo sai kuitenkin paljon haukkuja kriitikoilta, jotka valittivat hahmon olevan liian hyvä tai liian yksinkertainen (mitä hän ei todellakaan ole). Elokuvan tuottajat yrittivät korjata ongelman jatko-osassa ympäröimällä Newtin mies-hahmoilla, jotka ovat kylmempiä, laskelmoivia ja väkivaltaisempia ja lopputulos oli järkyttävän huono. Olen myös muuten lajitellut Jon ja Friedrichin. Jo on korpinkynsi/luihuinen ja Friedrich on korpinkynsi/puuskpuh. ​

Toinen erittäin kiltti mies Harry Pottereista on Remus Lupin. Remus on yksi Potter-universumin empaattisimmista hahmoista. Opettajana hän on tukeva ja kannustava ja oppilaat pitävät hänestä. Remus on ihmissusi ja sen takia ulkopuolinen. Tämä ulkopuolisuuden tunne auttaa häntä samaistumaan toisen ihmisen asemaan. Remus tuntee myötätuntoa, jopa Severusta kohtaan, jota sekä Harry ja Sirius vihaavat. Kun Remus ja Tonks menivät naimisiin ja saivat potran pojan Remus oli jatkuvasti peloissaan, siitä että hän ihmissuden muodossaan satuttaisi heitä.  ​

Tahdon myös mainita jokaikisen miehen sormuksen ritareista (kyllä, luen lähinnä fantasiaa ja 1800-luvun tyttökirjoja). Kaikki heistä kunnioittavat toisiaan ja vastakkaista sukupuolta. Aragorn ja Faramir ovat maailmankirjallisuuden mukavimpia miehiä, mutta heidän miehisyyttään ei koskaan kyseenalaisteta, koska he ovat myös mahtavia sotureita. Hobitit ovat luonnostaan kilttejä ja hyvätapaisia ja velho Gandalfkin tahtoo käyttää voimiaan pelkästään hyvään. ​

Mitä tulee kaikkien aikojen tv-ihastuksiini Leo Wyatt siskoni on noidasta – omaa paljon piirteitä, joita voidaan pitää ”feminiinisinä”. Leo on erittäin kiltti ja hoivaava (Leo on enkeli...kirjaimellisesti), ei pelkää näyttää tunteitaan, Leo on erittäin hyvä isä ja hän turvautuu väkivaltaan vain jos hänen perheensä on vaarassa. Leo palvoo vaimoaan Piperia ja heidän dynamiikkansa toimii erinomaisesti, Leon maanläheinen asenne monesti tasapainottaa Piperin aktiivista ja välillä hyvinkin neuroottista luonnetta. ​

Erinomaiset Jo ja Friedrich Pikku Naisia musikaalissa 

Näitä kaikkia miehiä yhdistää tietyt elementit. He ovat kaikki aika vaatimattomia, eivätkä he kehuskele kyvyillään tai saavutuksillaan. He eivät myöskään kerjää huomiota tai yritä korostaa omaa erinomaisuuttaan. Maskuliinisuuden idea, jota meille usein syötetään medissa korostaa miehiä, jotka ovat toiminnallisia, monesti väkivaltaisia, joskus rationaalisia, joskus eivät, he eivät näytä tunteitaan ja monesti katsoja antaa anteeksi agressiivisen, ylimielisen tai jopa lapsellisen käytöksen. Monesti kyseinen mies on itsenäinen, hyvän näköinen ja tämän omistushaluista käytöstä naisia kohtaan katsotaan läpi sormien. ​

Kulttuurista riippuen positiiviseen maskuliinisuuten suhtaudutaan eri tavoin ja patriarkaalisissa kulttuureissa miehet, jotka näyttävät tunteitaan voivat joutua pilkan kohteiksi. Koska empatiaa pidetään usein naisellisena piirteenä, mikä taas helposti johtaa sukupuolten väliseen epätasapainoon yhteiskunnassa. Positiivinen/terve maskuliinisuus ei ole täydellisyyden tavoittelua se on hyvän elämän ja tasapainon etsintää. Usein se on kypsyyden merkki, mutta myös jatkuva prosessi. ​

Toivon, että tulevaisuudessa ilmestyy enemmän kirjoja ja elokuvia, jotka keskittyvät positiivisiin miespäähahmoihin. Tarinoihin, joissa miehet kohtelevat naisia tasavertaisina eivätkä häpeä näyttä tunteitaan. Uskon myös, että tämä oli Louisan viesti. 

Friedrich toimii Jo´lle välikätenä, kun hän etsii omaa tyyliään kirjailijana. Kun Jo lopettaa sensaatiojutut hän siirtyy toiseen ääripäähän ja kirjoittaa tarinoita, joissa on pelkkiä opetuksia. Se ei toimi ja hän siirtyy kirjoittamaan lapsille. Sekään ei tunnu omalta jutulta, joten Jo päättää lopettaa kirjoittamisen vähäksi aikaa. Friedrich antaa myös Jo´lle neuvoja tutkailla ihmisiä ympärillään, jotta hän saa hyvää kirjoitusmateriaalia ja Jo tietysti alkaa tutkimaan Friedrichiä (mutta eihän tiedä sitä). Lopulta Bethin kuoleman jälkeen Jo siirtyy kirjoittamaan realismia ja hän lopulta löytää oman kirjallisen tyylinsä. Louisan kirjailijan uran kaari kulki samaan malliin, mutta paljon aikaisemmin mitä Jo´n ja Louisa piti paljon enemmän sensaatiojuttujen kirjoittamisesta mitä realismin (tyylisuunnan mitä myös Pikku Naisia edustaa). Tämä kohtaus on yksi monista Pikku Naisten moraaliopetuksista. Kirjoita sydämestä niin saat parhaan lopputuloksen. ​

En pidä moraalisten tarinoiden kirjoittamisesta nuorille, teen sitä, koska siitä maksetaan hyvin -LMA

Kirjassa Plumfieldin pojat, on kohtaus, jossa Friedrich halaa poikiaan:

”Not ashamed to express by gesture or by word the fatherly emotions an American would have compressed into a slap on the shoulder and a brief ”all right”.

Suomessa perinteiseen miehen rooliin ei ole kuulunut tunteiden näyttäminen ja varsinkin ennen, isät saattoivat olla hyvinkin etäisiä pojilleen. Onneksi tämä malli on rikkoutunut hitaasti mutta varmasti. Eri kulttuureissa on paljon eroja siinä miten kommunikoimme keskenämme. Esimerkiksi ruotsalaiset ja venäläiset näyttävät tunteitaan paljon avoimemmin mitä suomalaiset, ja saksalaiset ja ranskalaiset ovat avoimempia mitä britit.
​
Friedrich on hyvin lämmin ja avoin ja mielestäni hän on täydellinen Jo´lle joka on hieman ujo mutta impulsiivinen. He ovat molemmat kiinnostuneita, siitä miten ihmismieli toimii ja ovat uteliaita ympäröivästä maailmasta, kirjallisuudesta ja filosofiasta ja ennenkaikkea heillä on sama arvomaailma. Friedrich omaa sellaisia kulttuurissa perinteisesti feminiinisinä pidettyjä piirteitä, joita Jo arvostaa, kuten rauhallisuus ja empaattisuus. Friedrich taas rakastaa Jo´n innokkuutta ja aktiivisuutta. Perustuen heidän samanlaisiin näkemyksiin tasa-arvoisesta parisuhteesta ja avioliitosta Jon ja Friedrichin suhde voi hyvinkin olla eroottinen ja intohimoinen. Hahmoissa tapahtuu myös kasvua, siitä hetkestä kun he tapaavat New Yorkissa ensimmäisen kerran ja myöhemmin uudelleen Concordissa. Louisa kuitenkin yrittää poistaa lähes kaikki romanttiset elementit. Tämä on tietysti romantiikkaa haluavalle lukijalle monesti raivostuttavaa, koska potentiaalia on niin paljon. Oma arvaukseni on, että Louisan oli hankala kirjoittaa Marchin sisaruksista aikuisina naisina, tietäen hänen kohderyhmänsä. Myöskin Megin ja Johnin ja Amyn ja Laurien suhteiden kuvauksissa romantiikka tahtoo olla sivu-osassa ja moraaliopit tulevat edelle. Jatko-osissa Louisa jättää aikuiset rauhaan ja keskittyy kuvaamaan enemmän lapsi ja teini-hahmoja. 

Se, että Jo rakastui ja meni naimisiin Friedrichin kanssa tuntui minusta aina hyvin sopivalta Jo´n hahmolle. Jo on sisaruksista, se jolla on kaikista suurin persoona, eikä hän halua olla ns pikku nainen vaan hän tahtoo irrottautua naiseuden ja avioliiton oletuksista, joita ajan kulttuuri häneltä vaati. Avioliitto köyhän, ulkomaalaisen, filosofian professorin kanssa oli epäsovinnaista, mutta sekä Friedrich, että Jo ovat molemmat ulkopuolisia. He kunnoittavat toisiaan ja aikovat rakentaa tulevaisuutensa yhdessä. Jo ei ole mikään kodin hengetär eikä Friedrich tahdo muutta Jo´ta, joksikin mitä hän ei ole. Kun Friedrich kosii Jota, hän antaa tälle saksankielen tittelin Professorin eli naispuolinen professori ja tekee Jo´sta tasa-vertaisen itsensä kanssa. Pikku Naisia II sijoittuu 1870-1880 luvuille, tuolloin naiset saivat osallistua luennoille ja yliopistojen kokeisiin, mutta he eivät saanet valmistua tai saaneet todistuksia kuin vasta 1920 luvulla. Suomenkielisessä käännöksissä, ainakin niissä, joita minä olen lukenut, Professorin sana on käännetty väärin professorin rouvaksi. Mikä itseasiassa on täysin vastakkaista, sille miten Friedrich kohtelee Jo´ta tasaveroisena alkuperäisessä kirjassa. ​

Jo on mielestäni yhä parempi esimerkki nuorille tytöille, kuin mitä toinen tyttö-kirja sankarini Vihervaaran Anna. Kun Anna meni Gilbertin kanssa naimisiin hän heitti pois kaikki kirjalliset tavoitteensa ja kunnianhimonsa ja hänestä tuli rakastava vaimo ja suur-perheen äiti. Tämä on aina vaivannut minua, kuten Friedrich, Gilbert aina tuki Annan kirjallista uraa. Toisin kuin Anna, Jo onnistuu yhdistämään työn ja perheen. Hän jatkaa kirjoittamista samalla, kun hän johtaa koulua ja neljännessä kirjassa, Jo alkaa saada mainetta kirjailijana. Minua ei olisi haitannut, jos Jo olisi elänyt naimattomana boheemina kirjailijana, mutta koska rakastan Friedrichin hahmoa, minun maailmassani he olisivat kohdanneet keskusteluillassa tai sympoosiumissa ja aloittaneet intohimoisen suhteen (hitto näiden fiktiivisten rakastajien kanssa). 

Friedrich ja Laurie saivat molemmat vaikutteita useista Louisa May Alcottin elämän miehistä. Mahdollisesti suurin inspiraatio Friedrichin hahmoon oli Louisan ensi-rakkaus, filosofi ja runoilija Henry Thoreu. Olin aika yllättynyt, kun ensimmäistä kertaa luin kuvauksen Henrysta, koska se kuulosti lähes sanasta sanaan samalta miten Jo kuvailee Friedrichiä kohdatessaan tämän ensimmäisen kerran. Thoreu oli eksentrikko, luonteeltaan rauhallinen, kiltti ja erittäin boheemi. Hänellä oli hyvin kokeelliset opetusmenetelmät ja hän saattoi viedä oppilaitaan luontoon tarkkailemaan ympäristöään. Perustuen kaikkeen mitä olen Louisasta lukenut näyttää siltä, että Thoreu oli hänen ensi-rakkautensa (kuten Friedrich on Jo´lle). Se, että oliko heillä ikinä fyysistä suhdetta, ei tiedetä (Thoreu oli naimisissa). Toinen Friedrichin inspiraatio oli filosofi Ralph Waldo Emmerson ja Friedrichin suojeleva-luonne tulee Emmersonilta. Emmerson oli Louisan perheen naapuri ja ystävä. Hän monesti pelasti perheen verorästeiltä ja esti Louisan isää, Bronson Alcottia tekemästä perhettään haittaavia päätöksiä. Kolmas Friedrichin innoittaja oli saksalainen romantiikan ajan kirjailija Goethe. Novellissa Moods Louisan alter ego nuori Sylvia on naimisissa Geoffrey Mooren (Emmerson) kanssa, mutta hän on rakastunut Adam Warwickiin (Thoreau). Louisa kirjoitti ja julkaisi Moods tarinan useampaan otteeseen yli kahdenkymmenen vuoden ajan. ​

Kolmas tosi-elämän inspiraatio Friedrichille oli Ladislas ”Laddie” Wisniewski ja kuten ehkä voitte nimestä päätellä Laddie toimi myös Laurien inspiraationa. 33 vuotias Louisa tapasi Laddien Sveitsissä toimiessaan Anna Weld-nimisen rikkaan naisen seuranaisena. Ladislas oli 21-vuotias sotilas ja pianisti. Heistä tuli hyvät ystävät keskenään ja ehkä heillä oli jonkinlainen romanssi. Näyttää siltä, että Ladislas oli aika playboy ja hänen, Louisan ja Anna Weldin välillä tapahtui jonkinlainen konflikti, minkä seuruksena Louisa palasi takaisin valtoihin. Friedrichissä on elementtejä, jotka ovat suoraan tulleet Laddieltä. Näitä ovat tämän kohteliaisuus, eurooppalaisuus ja tottakai, seksikäs aksentti. Joidenkin lukijoiden mielestä, se että Friedrich opettaa Jolle kirjoissa saksaa on häiritsevää. Ilmeisesti Louisa opetti Laddielle englantia ja tämä opetti hänelle puolaa ja Louisa tunsi myös seksuaalista vetoa Henry Thoreun kaltaisiin älykkö-ystäviinsä. Kirjassa Friedrich tarjoutuu opettamaan Jo´lle saksaa sen takia, koska Jo aina niin mukava hänelle. Ehkä meidän pitäisi hylätä oppilas/opettaja asetelma ja muistaa se, että Jo ja Friedrich ovat ennen kaikkea ystäviä, jotka tuntevat vetoa toisiinsa ja ehkä saksantunnit olivat lähinnä tekosyy viettää enemmän laatuaikaa yhdessä. 

Pahat kielet sanovat, että Friedrich perustuu Louisan isään, Bronson Alcottiin, mutta jos Friedrich on jotakin hän on anti-Bronson. Bronson Alcott oli seurakuntansa pastori ja yksi transsendaalisen filosofia -liikkeen johtajista. Bronsonilla oli hyvin vahvoja uskonnollosia ja poliittisia mielipiteitä, joiden takia hän monesti joutui hankaluuksiin ja menetti työpaikkansa eikä hän ollut kovin innokas etsimään töitä. Sensijaan Bronson keskittyi kirjaamaan korkeita mietteitään ylös samalla kun hänen perheensä näki nälkää. Kirjojen ahkera ja perhettään rakastava Friedrich on kaukana tästä. Jatko-osien Friedrichin opetusmenetelmissä on vaikutuksia sekä, Thoreaulta, että Bronsonilta. 

​Tätä mittavaa Friedrich-tutkimusta varten katsoin useamman Pikku Naisia-filmatisoinnin. Valitsin nämä neljä, koska ne ovat nyky-yleisölle tutuimmat.

Vuoden 1933 Pikku Naisia-elokuvassa Friedrichiä esitti unkarilainen näyttelijä Paul Lukas. Ikävä kyllä tämän filmatisoinnin Friedrich Bhaer menee suoraan hassu professori- ansaan. Hän näyttää enemmän 60, kuin 40-vuotiaalta, saksalainen aksentti on lähinnä koominen eikä hänellä ole minkäänlaista kemiaa Jo´ta esittävän Katherine Hepburnin kanssa. Nostan kuitenkin tälle elokuvalle hattua, koska se kuvaa enemmän Jo´n aikaa New Yorkissa toisin, kuin moni muu adaptaatio. Tämä Friedrich ei ole yhtään niin mukava mitä kirjojen Friedrich. Hänestä puuttuu kokonaan Friedrichin kunnioitus Jo´ta kohtaan. Tämä feikki-Friedrich kysyy Jo´lta tämän isän osoitetta, jotta hän voisi kysyä tältä jotain (kuten Jo´n kättä). Kirjojen Friedrich ottaisi ensin selville mitä Jo hänestä ajattelee. Tässä adaptaatiossa, sekä Friedrich, että Laurie ovat verrattain koomisia nykykatsojalle. ​

Monet Pikku Naisia – fanit kritisoivat tätä sarjaa liian nopeatempoiseksi ja tämä pitää paikkansa. Jo´n New Yorkissa viettämä aika on kuvattu niin lyhyeksi, että en oikein edes ehdi arvostamaan kaikkia kirjoista lisättyjä asoita. Jon ja Friedrichin filosofia-ilta on lisätty mukaan (tai sieltä lähteminen). Friedrichin leikki-hetki lasten kanssa on mukana. Mahtavaa, että Franz ja Emil on lisätty tarinaan. Voisinko joskus saada Pikku Naisia version, jossa näytetään enemmän Friedrichin ja Pikku-Tinan kanssa käymistä. Ne ovat ihania kohtauksia kirjoissa. Enkä ole vielä myöskään nähnyt sellaista versiota, jossa Friedrich kertoisi Jolle edesmenneestä siskostaan ja tämän pojista (joiden isä hylkäsi heidät) ja Franz ja Emil ovat syy miksi Friedrich ylipäänsä muutti valtoihin. Kertakaikkisen ihana Friedrich, mutta tämäkin versio ihannoi Laurieta 2 ja puoli jaksoa ja jälleen kerran Laurien särmä on missä lie ja kaikki tämän epämiellyttävät piirteet on poistettu. Koska tämä oli tv-sarja, tekijöillä oli mahtava tilaisuus kehittää Friedrichin tarinaa ja hänen ja Jo´n suhdetta. Hänestä tehtiin ihan kirjojen Friedrichin näköinen, mutta hahmo on yhä vähätelty. 

Yksi asia, jonka tämä versio tekee oikein on se, että Friedrich tulee Jo´n luo Concordiin luettuaan tämän runon ja pidin myös kohdasta, jossa Amy sanoi Jo´lle, että koko perhe pitää hänen Friedrichistään (niin minäkin). ​

Tästä lähtien Gabriel joutuu jakamaan ykkös-sijan suosikki Friedrichinäni Mark Stanleyn ja Rossano Brazzin kanssa. Olen silti yhä sitä mieltä, että vuoden 1994 version Friedrich on pisimmälle kehitelty elokuva-Friedrich ja tämä filmi on yksi harvoista versioista, joka näyttää Jo´n ja Friedrichin suhteen kasvun ja syvenemisen. Se on kypsempi ja sopii modernille yleisölle paremmin mitä kirjoissa (onneksi). Olen nähnyt tämän version niin monesti, että osaan lausua ulkoa laulun, jonka Friedrich kääntää Jo´lle oopperassa. Vaikka pidän tämän elokuvan romanttisista kohtauksista, pidän myös Friedrichin ja Jo´n ensikohtaamisesta, jossa he puhuvat rakkaudestaan kirjoihin ja filosofiaan mutta, erityisesti pidän kohtauksesta, jossa talon nuoret miehet keskustelevat naisten äänioikeudesta ja he eivät ole huomaavinaan Jo´ta, joka on ainut nainen huoneessa, kaikki paitsi Friedrich, joka kysyy tämän mielipidettä asiasta ja Jo sanoo, että naisten pitäisi saada äänestää, ei siksi, että heillä on korkeampi moraali mitä miehillä vaan, siksi että naiset ovat miesten kanssa tasavertaisia. ​

Sain vastikään selville, että ensi jouluna elokuva-teattereihin saapuu uusi Pikku Naisia filmatisointi. Friedrichiä näyttelee ranskalainen Louis Garrel ja Jo´ta esittää Saoirse Ronan. Eikä siinä vielä kaikki, Meryl Streep näyttelee Marchin tätiä. Odotan innolla. ​

Kovanluokan Jo ja Fritz shippaajille voi suositella kaikkea Laura Schilleriltä ja MiddleMarchilta. 

Kuvitusta Pinokkioon ja hahmokehittelyä. Pinokkio ei kuulu lempisatuihini, mutta loppujen lopuksi sen kuvittaminen oli ihan mukavaa. Piirretty nestemäisellä tussilla.

Piirsin luonnoskirjaan vaihdokkaita. Ennen muinoin ihmiset uskoivat, että jos heille syntyi sairas tai epämuodostunut lapsi tämä lapsi oli vaihdokas, joka oli tullut haltijoiden maailmasta ja terve vauva eli keijuväen kanssa. Mitä olen tehnyt tutkimuksia tätä samaa uskomusta on löytynyt ympäri Eurooppaa aina Suomesta Skotlantiin. 

Cocosta on hyvin lyhyessä ajassa tullut yksi suosikki Disney-elokuvistani. Olen hieman muuttanut elokuva-arvostelujeni tyyliä ja nyt keskityn ennenkaikkea elokuvien kantaviin teemoihin.  Cocon tärkein teema on suvun rakkaus.  

Coco kertoo nuoresta pojasta nimeltä Miguel ja Miguelin haave on tulla muusikoksi, kuten hänen ihailemansa Ernesto De La Cruz, mutta Miguelin perhe vastustaa haavetta, koska Riveran perhe on suutariperhe. Miguelin isoisoisoäiti Mama Imelda aloitti perheen suutariyrityksen, kun tämän muusikkomies ei palannut matkoiltaan hänen ja heidän tyttärensä Cocon luokse. Dia de los Muertosin eli kuolleiden päivän yönä Miguel livahtaa De La Cruzin museoon lainaamaan kitaraa esiintyäkseen kykykilpailussa, mutta hän päätyykin vainajien maahan, jossa hän törmää edesmenneisiin sukulaisiinsa. Miguel tarvitsee perheensä siunauksen päästäkseen takaisin elävien maahan. Mama Imelda ei kuitenkaan myöskään edesmenneenä hyväksy muusikoita, joten Miguel livahtaa tiehensä ja törmää Hectoriin, joka kertoo tietävänsä tien De La Cruzin luo. Vastineeksi Hector pyytää Miguelia viemään kuvansa alttarille, jotta hän pääsisi käymään elävien maailmassa tapaamassa tytärtään, ennenkuin tämä unohtaa hänet. Miguel ja Hector esiintyvät yhdessä De La Cruzin kykykilpailussa, jonka voittaja pääsee Cruzin bileisiin. Miguelin suku tulee kuitenkin etsimään häntä ja Miguel livahtaa De La Cruzin juhliin. Mahtavissa juhlissa Miguel tapaa De La Cruzin, joka alkuun ilahtuu siitä, että hänellä on pojanpojanpoika. Hector saapuu ja kertoo Miguelille kuinka hän menehtyi ja samalla hän tajuaa, että De La Cruz myrkytti hänet ryöstääkseen hänen laulunsa. Miguelkin tajuaa, että De La Cruzin maine perustuu valheille ja De La Cruz heittää heidät molemmat juhlista ulos. Miguel ja Hector päätyvät luolan pohjalle ja käykin ilmi, että Hector on Miguelin iso-ukki. Mama Imelda lentää paikalle henkioppaansa Pepitan kyydissä. Hän on yhä katkera Hectorille, mutta lupaa auttaa tätä. Perhe naamioituu ja livahtaa De La Cruzin konserttiin, jossa Cruzin todellinen luonne paljastuu katsojille. Hectorin aika on lopussa ja hän ja Imelda antavat Miguelille siunauksensa. Kotiin päästyään isoäitinsä Elenan vastustuksesta huolimatta Miguel soittaa isoisoäidilleen Cocolle Hectorin kirjoittaman laulun ja tämä muistaakin isänsä. Seuraavan vuoden kuolleitten päivän juhlana Hector pääsee vierailemaan elävien maailmassa ja tällä kertaa hänellä on sekä Imelda että Coco mukanaan. Miguelista on tullut muusikko ja iso-veli.

Olin todella innoissani, kun ensimmäisen kerran näin Cocon trailerin vuoden 2017 Samu Sirkan joulutervehdyksessä. Yksi kaikkien aikojen suosikki Disney-animaatioistani on Kolme Caballeroa ja muutenkin rakastan Meksikolaista kulttuuria. Eikä elokuva pettänyt. Halusin heti sen katsottuani alkaa opiskelemaan espanjaa, lähteä Meksikoon viettämään kuolleitten päivää ja syödä churroja. Frida Kahlon hahmo oli Cocossa juuri sellainen kuin olen aina kuvitellut Frida Kahlon olevan ja taidehistorian harrastajana arvostan kovasti, sitä, että Kahlon hahmo oli lisätty elokuvaan. Elokuvan visuaalinen ilme oli kovasti mieleeni. Hautojen oranssi kynttilänvalon hehku ja edesmenneitten maailman värikylläisyys olivat lumoavia. Ehkä juuri syksyn pimeyden takia maailmalla juhlittaviin eri vainajien-muisto juhliin liittyy paljon kirkkaita värejä. Meksikolainen kulttuuri on muutenkin kuuluisa runsaasta värien käytöstä.  

Toinen syy siihen miksi Coco on päässyt Disney top kolmoseeni on se, että olen ihan pöhkönä ihan kaikkiin loka/marraskuun vainajien muisto-juhliin. Juhlin joka vuosi kekriä. Olen tutkinut Meksikon kuolemanpäivä juhlaa, Walesin Calan Gaefia, Eestin Mardipäevää, Latvialaisten Mardiniedaa ja Liettuan Vélinesiä. Irlannissa juhlitaan Samhainia ja Skotlannissa Samhuinia ja tietysti Yhdysvalloissa Halloweenia. Kaikkia näitä juhlia yhdistää, se että niitä juhlitaan vainajien ja edesmenneitten sukulaisten muistamiseksi. Suomessa vietetään toki pyhäinpäivää, mutta se hyvin hiljainen, ryppyotsainen juhla ja luterilaiseen tapaan siihen saattaa kuulua jopa enemmän pelkoa vainajia kohtaan, kuin rakkautta. Kekri on enemmän omaan makuuni, koska se tuo vainajat lähemmäksi. Vainajat ovat osa sukua ja perhettä. Meksikon kuoleman päivän juhla muistuttaa Kekriä monin tavoin, sillä erotuksella, että Meksikossa kuoleman päivää on juhlittu ammoisista ajoista saakka, kun taas Suomessa Kekrin juhliminen kiellettiin 1800-luvun lopulla ”pakanallisena”. Onneksi nykyään osa Kekri perinteistä ovat palanneet myös Suomeen. Cocossa näkyy paljon kuolemanpäivän juhla-tapoja, kuten terälehtien ripottelu, jotta vainajat löytäisivät tiensä perheitten luo. Suomessa suomalaiseen tapaan Kekri iltana talon isäntä kaatoi maahan olutta, joka johdatti vainajat perheen kotiin. Meksikossa vainajat tanssivat ja syövät yhdessä perheen kanssa. Suomessa vainajat nauttivat perheen kanssa illallisen ja vainajia varten laitettiin sauna valmiiksi. Meksikossa ja Suomessa on yksi perinne, joka on jatkunut molemmissa maissa katkeamatta ja se on kynttilöiden sytyttäminen haudoille. Suomessa ei kuitenkaan hautoja koristella samaan tapaan, kuten Meksikossa, mutta ennenvanhaan muunmuassa Liettuassa haudat koristeltiin ja niille vietiin syötävää Vélines juhlan aikana.

De La Cruzin muisto elää hänen faneissaan, mutta hänen perintönsä perustuu kokonaan kuuluisuudelle ja maineen hankinnalle. Kun ihmiset tajusivat, että De La Cruz oli murhaaja, joka ryösti Hectorin laulut fanit hylkäsivät hänet, mutta Hector elää ikuisesti musiikissa, sekä perheensä tarinoissa. De La Cruzin maineeseen perustuva muisto on huomattavasti heikompi kuin Hectorin. Coco on hieman poikkeava monista muista Disney animaatioista, koska Coco keskittyy perheeseen ja perheen tärkeyteen. Monissa aiemmissa animaatioissa perhe on se, joka estää lasta seuraamasta unelmiaan ja lapsi vastustaa perhettään (esim. pieni merenneito). Coco alkaa samalla kaavalla. Miguel haaveilee muusikon urasta, jota perhe vastustaa, mutta seikkailun edetessä ja Miguelin tutustuessa esi-vanhempiinsa hän laittaakin perheensä musiikin edelle. Hän näkee millainen De La Cruzista tuli maineen myötä ja miten paljon Hector katuu, sitä ettei jäänyt Cocon ja Imeldan luokse. Lopulta Miguel saa molemmat, sekä perheensä tuen ja musiikin. Musiikki oli osa perhettä kaiken aikaa. Se kuului heidän unohdettuu identiteettiinsä.

​Cocon teema on suvun ja perheen rakkaus. Kun Miguel ensimmäisen kerran törmää vainajiin hän pelästyy heitä ja he pelästyvät häntä, mutta kun hän kohtaa omat edesmenneet sukulaisensa he osoittautuvat hauskoiksi ja rakastettavaksi ihmisiksi. Sukulaiset tuntevat Miguelin koska he ovat seuranneet tämän kasvua. Miguelin kohtaaminen Hectorin kanssa voi tuntua ihmeeltä, ottaen huomioon sen, että he eivät tiedä olevansa sukua. Miguelin ja Hectorin oli tarkoitus löytää toisensa juuri sen takia. Miguel tuntee yhteyttä isoisäänsä musiikin kautta ja tämän takia Miguel ja Hector ystävystyvät nopeasti. Elokuvan nimi tulee isoäiti Cocolta. Miguel ja muu perhe rakastaa isoäitiä vaikka tämä ei aina muista itseään tai muita. Miguel kertoo Cocolle puuhistaan ja suunnitelmistaan. Coco toimii siltana elävien ja kuolleiden välillä, koska hän viimeinen joka muistaa Hectorin. Vaikka Cocon hahmo ei esiinny elokuvassa pitkän aikaa, hänestä tulee yhdistävä tekijä hahmojen välillä, koska Miguelin täytyy saada Coco muistamaan Hector jottei tämä unohdu kokonaan.  

​Kun ensimmäisen kerran katsoin Cocon vähän väliä mietin onko tämä Ernesto Miguelin isoisoisä, se että hän ei ollut isoisoisä vaan elokuvan pahis oli oikein hyvä juonenkäänne. Katsoin elokuvan vasta uudelleen ja aloin miettimään uskoiko De La Cruz koko ajan, että Miguel on hänen lapsenlapsensa? Ehkä hän tosiaan jätti jonkun naisen kasvattamaan lasta yksin. De La Cruz ei kertaakaan kyseenalaistanut, onko Miguel hänelle sukua. Rakastan elokuvassa lähestulkoon kaikkia kohtauksia, joissa Miguel ja Hector ovat yhdessä, koska heidän oli tarkoitus löytää toisensa. Isoäiti Cocosta minulle tulee aina oma dementtiaa sairastava mummini mieleen. Mama Imelda on yhtä vahva persoon kuin hänen henkieläin pantterinsa. Hector on kuitenkin lempihahmoni. Vaikka hän on kokenut kaikkea ikävää, hän ei kertaakaan ole antanut periksi vaan aina yrittänyt päästä takaisin tyttärensä luo. Oma sukuni on suhteellisen suuri, mutta olen kuitenkin läheinen vain muutaman sukulaisten kanssa. Olen myös jonkin verran tehnyt sukututkimusta ja välillä törmännyt hyvin kiinnostaviin persooniin ja miettinyt millaista olisi kohdata tämä ihminen ja tulisimmeko toimeen keskenämme. Elokuvassa tämä idea toimii erittäin hyvin. Pidän, siitä miten Cocossa Vainajala on kuvattu tosi mestana paikkana. Elämä jatkuu tuonpuoleisessakin. Siellä ovat sukulaiset ja ystävät ja musiikki soi.  

​Suosikki-kohtaukseni elokuvassa taitaa olla Miguelin ja Hectorin Poco Loco esitys, sekä ihan elokuvan loppu, jossa Hector pääsee ensimmäistä kertaa tapaamaan eläviä sukulaisiaan ja hänellä on Coco mukanaan. Tykkäsin myös kovasti kohtauksesta, jossa Miguel menee De La Cruzin bileisiin. Tuntui, siltä kuin hän menisi Vegasiin erittäin hienolle Kasinolle. Mistä saisin kitaran muotoisen uima-altaan?

Tehtäisiinkö retki kummitustaloon? kun sanoin opettajalleni, että tahdon kuvittaa tarinan haamupartiosta tutkimassa kummitustaloa, opettajani sanoi, että kuulostaa ihan sellaiselta jutulta mitä teen vapaa-ajallani :) nämä ihmiset tuntevat minut jo liian hyvin.

Vesiväri luonnoskirjaan. 

Luonnoskirjasta löytyy kujeileva kettu. Tykkään piirtää erilaisilla materiaaleilla niin tässä on ollut käytössä puun oksa/tikku, joka on dipattu nestemäiseen tussiin. 

Koivu on Suomen yleisin lehtipuu ja Suomessa esiintyy rauduskoivua ja hieskoivua ja Lapissa tunturikoivua. Koivu voi elää, jopa 300 vuotiaaksi ja korkeimmat koivut voivat olla, jopa 40 metriä korkeita.
Koivu on ollut monille kansoille tärkeä ja pyhä puu ja muunmuassa suomensukuiset, balttilaiset ja slaavilaiset kansat ovat palvoneet koivuja. Venäjän kielellä koivu merkitsee myös suojelua.
Komin ja udmurtin kielissä kaskeamiseen viittavat sanat merkitsevät myös koivua. Kaskeaminen merkitsi metsän polttamista viljelymaaksi ja jos satuttiin kaskeamaan liikaa yleensä tyhjälle pellolle kasvatettiin koivikkoa.
Koivu on edustanut puhtautty, hyvyyttä, kesää ja lämpöä.

Suomenkielen koivu sana on suomalais-ugrilainen kantasana.
Mordvalaisille koivu oli maailmanpuu. Sen sisällä kulkeva mahla symboloi elämän jatkuvuutta ja jälleensyntymää ja lehvästo oli esi-vanhemmat ja taivaan kirjokansi.  

Suomessa koivu on ollut tärkeä tarvepuuu, josta on veistetty kärrynpyöriä, astioita, tuohikippoja, suksia, polttopuita, jalaksia kelkkoihin sekä vasaroiden ja kirveitten varsia. Koivun tuohi on ollut monikäyttöinen materiaali, jota käytettiin samaan tapaan mitä muovia nykyään ja siitä valmistettiin vaikka mitä, kuten kontteja, virsuja, tuokkosia, astioita, sytykkeitä ja muinaiset suomensukuiset kansat käyttivät sitä myös varhaisena kirjoituspaperina.

Suomessa ja Venäjällä koivunoksia käytettiin karjan vitsoina. Uskottiin, että koivun vitsoilla virvotut lehmät tuottivat yhtä hyvää maitoa, kuin koivun mahla. Samaa tapaa on harjoitettu myös joissain Keski-Euroopan maissa.

Koivun oksat on liitetty kesän tuloon ja ennen kodit koristeltiin koivunoksilla äitienpäiväksi ja juhannukseksi. Kesän saunailloissa käytettiin koivuisia saunavihtoja ja kesällä valmistettiin koivusta saunavihdat koko vuoden tarpeiksi. Saunavihdoissa käytetyillä oksilla on ollut symbolinen merkitys, eli hyvyyttä ja terveyttä tahtova ihminen on voinut sitoa vihtaansa koivunoksan.

Suomenkielessä yksi maaliskuun vanhoista nimityksistä oli mahlakuu. Ihmiset joivat koivun mahlaa keväisin virkistäytyäkseen pitkän talven jälkeen.

Parhailla mahlapuilla saattoi olla jopa omat nimet, kuten lehmillä ja hevosilla. Mahlapuun luvatta kaatamisesta saattoi saada sakkoa ja joutua luovuttamaan kaksi samanarvoista koivua toiselle. Mahlasta tehtiin olutta ja varakkaamman väen tiedettiin nauttivan mahlalimonaadia. Mahlaa juotiin ruokajuomana ja lääkkeenä.

Mahlaa on myös käytetty lääkkeenä rakkovioissa, keripukissa, luuvalosa ja matolääkkeenä. Koivun nuorista pihkaisista lehdistä keitettyä teetä on käytetty kääreenä ihottumiin, savipuoleen ja kolotukseen. Koivun tervaa on käytetty hammassärkyyn ja äkämiin.

Koivu liitetään myös eri jumalhahmoihin. Germaanien äitien ja lasten suojelijajumalatar Berchtaan, Roomalaisten rakkauden ja seksin jumalatar Venuksen, Irlantilaisten tulen ja äitijumalatar Brigidiin, Skandinaavien rakkauden ja seksin jumalatar Freyjaan sekä Skandinaavien ukkosen jumala Thoriin. Suomalaisessa mytologiassa koivu liitetään luonnottariin.
​
Mahlataikoja: Tytöt pesivät keväällä ensimmäiseksi valutetulla mahlalla silmänsä, etteivät päivettyisi kesällä. Taika ei tehonnut, jos mahlaa oli ehtinyt maistaa.

Täytyy myöntää minulla on hieman pelonsekaiset odotukset uutta live-action Aladdin elokuvaa kohtaan. Rakastan vuoden 1993 Aladdin animaatiota ja erityisesti urheaa ja kaunista prinsessa Jasminea. Tässäpä vinkkejä teille, jotka haluatte kokeilla Jasminen maalaamista vesivärein. 

- kyniä luonnosteluun
- A3 vesiväripaperi (paksuus vähintään 300 grammaa)
- kaksi lasipurkkia vettä
- vesivärit tai akvarellivärisetti, itse käytän Windsor & Newtonin vesivärejä
- Akvarellisiveltimiä, eri kokoisia, omani vaihtelevat 3-6 kokojen välillä

Ensin piirrän luonnoksen. Käytän mallina kohtausta, jossa Jasmine saapuu Agraban torille. 

Taustaväriksi tulee burnt umber eli palanut umbra. Värin voi sekoitta sinooperin punaisesta ja kadmiumin keltaisesta. Sekoita mukaan vielä pieni määrä kobaltin sinistä. 

Aina kun maalaat vesiväreillä on suositeltavaa aloittaa vaaleammista väreistä ja lopettaa tummemmilla. Vesiväri/akvarellimaalaus on esim. akryyli ja öljymaalauksen vastakohta siinä mielessä, että akvarellin tarkoitus on maalin läpikuultavuus. Vesiväreillä maalatessa on hankalampi lähteä vaalentamaan tummeja värejä, siksi ne kannattaa jättää viimeisiksi. 

 Jasminella on kaunis oliivinruskea iho. Sekoitin värin keltaisita, punaisista, ruskeasta ja siinä on ripaus valkoista. Koska Jasmine on animaatio-hahmo ihossa ei ole paljon väri-variaatiota, yritin pitää varjostukset myös minimissä. Sen sijaan yritin maalata ihosta hyvin sileän, mitenköhän tuota kuvailisi.... "animaatiomaisen". Minkä jälkeen maalasin Jasminen kauniit tummat kulmakarvat, mustan ja ruskean sekoituksella. Iho näyttää aavemaisen vaalealta kahdessa alla olevassa kuvassa, mikä johtuu kamerani salamasta, pahoittelen. 

Jasminen huivi on okraan vivahtavan keltaisen värinen. Saadakseni tämän värin aikaan sekoitan eri ruskean ja keltaisen sävyjä yhteen. Sitten on vuorossa kultaiset korvakorut. Niiden värityksessä käytän aiemmin sekoittamaani okraa ja lisään siihen hieman punaista ja oranssia. 

Maalaan huulet sinooperin punaisella ja hiukset sekä silmämeikki maalataan tummanruskean ja mustan sekoituksella. Haluan hahmon rajauksen olevan pehmeä, joten maalaan ääriviivat ruskean eri sävyillä. 

Näin syntyi prinsessa Jasmine!